— Oo, se on ihan eri juttu.
Muutaman tuokion istui Brown ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän lopultakin soitti.
— Antakaa lippunne minulle! sanoi hän.
Hän riipusti niihin jotakin ja antoi ne sitten konttoristilleen jonkin kirjallisen määräyksen ohella. Painostavan hiljaisuuden vallitessa odottelimme hetken. Konttoristi palasi lopulta ja laski kourallisen kultaa asiamiehen pöydälle. Brown luki rahat ja siirsi ne Talbot Wardilie. Tämä sujautti kolikot taskuunsa.
— Ja nyt luotan siihen, ettette puhu tästä mitään muille, lausui Brown melkein iloisesti. Vetoan kunniakäsitteihinne.
— Lupaamme sen, ja lupauksemme pidämme myöskin, vastasi Talbot nousten. Epäilemättä luulette kuitenkin parin päivän kuluttua, että olen maailman suurin hirttämätön valehtelija, sillä, katsokaas, monet muut keksivät kyllä tämän saman tempun — ja sitten lavertelevat he neronleimauksestaan jokaiselle vastaantulijalle. Tekisitte viisaasti, jos jo edeltäkäsin laatisitte suunnitelman heidän käsittelemistään varten. Ja koettakaahan muistaa, että ystäväni ja minä emme missään tapauksessa ole laverrelleet mitään.
— Ymmärrän, että monet voivat keksiä saman tuuman, lausui Brown, mutta enpä usko, että heistä monikaan on mies viemään aatoksensa läpi.
Menimme matkoihimme. Tahdon vielä lisätä äskeiseen, että Brownin epäilyt täyttyivät. Talbot oli vain ollut nopsempi kuin muut. Laivakonttorille koitti kireä aika. Kiitos taivaan eivät tyytymättömät kuitenkaan saaneet kerralla suurtakaan sakkia koolle. Ne tulivat toimistoon yksitellen, pyytäen rahojaan takaisin. Joskus tapahtui, että heidän pyyntönsä suostuttiin, mutta useimmiten käskettiin heitä laputtamaan takaisin New Yorkiin, kunnes tulisivat järkiinsä. Ilmassa oli sähköä.
Kun tulimme asuntoomme, huomasimme Yankin yhä edelleenkin olevan poissa. Ensin emme kiinnittäneet asiaan suurtakaan huomiota, mutta illan lähestyessä havaitsimme että hänen tavaransakin olivat kadonneet.
IX luku.