— Oli kai sangen työlästä pysytellä niin kauan vesillä pienellä kalastaja-aluksella, virkahdin minä. Merkillistä, että apurinne kestivät loppuun asti.
— Olin suorittanut heille maksun, ja heidän oli pakko täyttää sitoumuksensa, sanoi Yank totisena.
— Miksi ette ottanut meitä mukaan?
— Minkäkö vuoksi? Tämä oli yhden miehen työ. No niin, yhdytin tämän aluksen ja sain monen vaivan perästä laivurin pysäyttämään sen verran, että pääsin kiipeämään kannelle. Mutta vasta rahan voimalla sain miehen taivutetuksi suostumaan pyyntööni, että hän ottaisi meidät mukaan. Siihen tarvittiin monta kolikkoa.
— Paljonko? kysyi Talbot.
— Kaksisataa dollaria miestä kohti, valitettavasti.
— Kunnia olkoon —, hoilasi Talbot. No, pojat, nyt on meillä valtit!
Yank, vanha pitkäkalloinen merirosvo, sallikaa minun puristaa kättänne!
— Tahtoisitteko suoda minulle ilon, että menette matkoihinne! uikutti
Johnny.
Menimme kannelle. Hämärä oli laskeutumassa ja tuuli tyyntyi. Lännessä loimusi aurinko kuin sula kulta. Alus heilahteli tasaisesti ketjujen natistessa. Odotettiin maihin lähteneitä matkustajia. Rannalla vilkkuivat vaikeat pieninä täplinä ja sieltäpäin leyhki heikko lämminkin luoksemme. Talbot seisoi rinnallani. Yhtäkkiä purskahti hän nauruun.
— Muistelenpa vain, miten istuimme kuin mitkäkin pelättimet tuolla rannalla sateen valuessa pilvistä, sanoi hän.