He ahdistivat meitä tuhansilla kysymyksillä muun maailman kuulumisista ja me vastailimme parhaan taitomme mukaan, saadaksemme mekin vuorostamme udella heidän asioitaan. Olivatko jutut kultalöydöistä tosia? Olivatko kultakentät hyvinkin etäällä? Oliko uusilla tulokkailla mitään mahdollisuuksia? Näin jatkoimme määrättömiä tiedustelujamme, joissa loppukertona aina oli: kultaa, kultaa, kultaa!
He vastasivat innokkaasti, kuten aina vastataan tulokkaille. Kultaako? Tavattomasti, kerrassaan! Saimme kuulla mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Eräs merimies oli viikossa ansainnut 17,000 puntaa. Muuan Uudesta Englannista saapunut maanviljelijä nosti päivittäin maasta 5,000—6,000 punnan arvosta tuota kallista metallia. Nimettiin sekä miehiä että paikkoja. Viitattiin satamaan, joka oli ahdinkoon asti täynnä laivoja. — Neljäsataa alusta, joita hoitaa ehken kymmenen miestä! Kaikki muut ovat rientäneet kulta-alueille! — Eräs miehistä onki taskustaan pikku nahkapussin, josta karisti kämmenelleen kimaltelevaa kultahietaa. Tunkeilimme hänen ympärillään kaikki saadaksemme nähdä tuota ihanuutta. Hän räjähti jonkinlaiseen hurmionauruun, sirotteli kultansa tuuleen ja huusi:
— Sitä on paljon, paljon jälellä siellä, mistä tämä on tuotu!
Riensimme maihin pyörällä päästämme kuin humaltuneet.
Veneemme kolahti rantaan. Vedenpartaassa vetelehti hylkyä ja jätettä jos minkälaista. Siinä oli hammasratasta ja kampia, nurkkarautaa ja puomia, vipua ja lukkoa, ruosteen raiskaamaa metallia ihan kasottain. Koneita ja koneenosia oli puolittain hautautunut hietaan, ja laakakiville pinottuina, ikäänkuin niille äsken merestä nostettuina, näimme kaikenlaisia pronssi-, sinkki-, messinki-, tina- ja puutavaroita. Arvasimme heti mistä ne kaikki olivat peräisin. Ne olivat aivan varmasti kuuluneet kullankaivuukoneisiin, noihin patentinsaaneisiin, työtäsäästäviin kapistuksiin, joita olimme nähneet laivalla niin kosolti. Tehtyäni tämän havainnon lakkasin ikipäiviksi kadehtimasta mokomien vehkeitten omistajia.
Etsiskelimme kuljetusvälinettä, jolla olisimme saaneet tavaramme korjatuiksi pois, mutta turhaksi osoittautui vaivamme. Siksipä keräsimmekin raskaimmat kampsumme yhteen nousuvesirajan taa, nostimme käärömme harteillemme ja lähdimme marssimaan ainoata katua pitkin.
Kummallakin puolellamme oli satoja avonaisia vajoja ja hökkeleitä, joihin oli kasattu joukottain kaikenkarvaista kamaa. Olipa tavaralaatikoita jätetty taivasallekin. Ainoa kunnollinen talo läheisyydessä oli matala, yksikerroksinen ja tiilestä rakennettu. Näimme mahdottomat määrät puuvillakankaita, silkkejä, kallisarvoisia huonekaluja, rakennustarpeita, tupakkalaatikoita ja hienoja vaatteita. Tuntui siltä kuin olisivat satamassa kelluvat neljäsataa alusta tuoneet tänne mitä hullunkurisinta ylellisyystavaraa maailman kaikilta kolkilta.
Itse katu oli varmasti huonoin kaikista tähän asti näkemistäni. Se oli yksinkertaisesti liejuinen hete, jonka pinta oli hieman sitkistynyt, mutta jossa oli lukemattomia vesikuoppia, halkeamia ja liriseviä puroja. Se näytti ainakin kymmenen jalan syvyiseltä ja tuntuipa minusta verrattain arveluttavalta laskea jalkani sille. Kumma kyliä oli ylin pinta niin kuiva, että tomu pölisi kulkijain jaloissa. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni eräästä Kaliforniassa hyvin tavallisesta ilmiöstä.
Jalankulkijoille oli yritetty rakentaa jonkinlainen käytävä. Liejuun oli sirotettu säkittäin hiekkaa, sinne tänne oli kannettu tai viskottu laatikonkappaleita ja lankunpätkiä. Selvittyämme niistä astuimme jollekin pehmeälle, joka sitten osoittautui pitkäksi jauhosäkkisillaksi. Kussakin säkissä oli sata naulaa jauhoja ja leima, josta selvisi, että ne oli lähetetty Chilestä. Kohtasimme erään kaupunkilaisen.
— Halvempaa kuin sepeli, huomautti hän, nähdessään ihmettelevät ilmeemme.