— Eipä haluta tiedustella sepelin hintaa, virkkoi muuan laivatoveri, joka oli lähtenyt mukaamme kaupunkia katselemaan. Hän kantoi kainalossaan siistiä, mustaa sahvianilaukkua ja kädessä heilahteli pussi, josta pilkisti jokunen ananas — viimeinen muisto kannakselta — ja hän näytti sanomattoman hassulta, vaikka hän luonnollisesti ei aavistanut sitä itse.
Kun jauhosäkit loppuivat, astuimme keittohelloille. Niitä oli kokonainen pataljoona vieri vieressä. Liikenne ja niiden oma paino olivat lopulta painaneet ne syvälle liejuun, niin että niiden yläpinnat olivat maan tasalla. Kannet ja renkaat olivat tietenkin poissa, joten oli siinä varovasti jalkoja siirreltävä, ellei tahtonut pudota ammottaviin reikiin. Vihdoin saavuimme tupakkalaatikkokäytävälle, jota oli jatkettu tynnyreiltä, ja vasta näistä selvittyämme pääsimme jälleen »kuivalle».
Laskimme taakkamme maahan ja levähdimme.
— Saatte kymmenen dollaria ananaksistanne, tarjosi muuan ohikulkija.
Toverimme suostui kauppaan heti.
— Mitäs siitä arvelette? kysyi hän sitten meihin kääntyen, ostajan virnistäessä.
Tämä otti hedelmät haltuunsa ja luikkasi toisella puolella katua kulkevalle kumppanilleen:
— Charley! Kipaisehan tänne!
Puhuteltu murahteli, mutta suostui lopulta kävelemään yli kadun luoksemme.
— Miltä nämä sinusta näyttävät? kysyi ananasten ostaja hedelmiä osoittaen.