Muu joukko ryntäili sinne tänne kiljuvalla kiireellä. Näimme mitä ihmeellisimpiä pukuyhdistelmiä, jotka panivat meidät suorastaan haukkomaan henkeämme. Kohtasimme liudan miehiä, joilla kaikilla oli hienot, punasilkkivuoriset verkatakit, valkoiset liivit ja samettihousut. He liikkuivat juhlallisen hitaasti. Myöhemmin saimme tietää, että he kuuluivat erääseen pelättyyn järjestöön, jolla oli nimenä »Koirat» ja joka muka suoritti vapaaehtoista poliisipalvelusta, vaikka se itse asiassa vain kokoili valtaa käsiinsä. Lakkaamatta kuului joka suunnalta varoitushuutoja ja joukko hajaantui oikealle ja vasemmalle antaakseen tilaa ratsastajalle, joka hurjaa neliä laskettaen suhahti ohi.
— Miksei joku iske noita hulluja kalloon? valitti Talbot, oltuaan vähällä joutua muutaman ratsun jalkoihin.
— Näettehän, että ratsastajista useimmat ovat humalassa, tiuskasi vieressämme seisova alkuasukas, ikäänkuin siinä olisi ollut selitystä kyllin.
Lähdimme Parker Housea kohti. Hetken kuluttua tapasimme talon isännän. Vaikka hänellä olikin kiire, suostui hän kuitenkin ohjaamaan meidät ullakolle, missä tarjosi käytettäviksemme neljä purjekangasseinillä toisistaan erotettua kojua ja yhtä monta karkeata, sinistä huopaa.
Ullakolla oli ehkä sata tuollaista vähäistä kojua. Joka ainut tuuman ala oli otettu käytäntöön.
— Kauanko aiotte viipyä? kysyi isäntä.
— Emme tiedä; ehkäpä muutamia päiviä.
— Vai niin. No, kuusi dollaria mieheltä.
— Pitkästäkö ajasta?
— Ensi yöstä.