— Tarkoitatte, että teillä jo on osuutenne yhtymämme pääomasta, oikaisi Talbot. Jos kerran aiomme ruveta yhtiötovereiksi — ja sehän on tarkoituksemme, vai mitä? Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. — Siinä tapauksessa on siis jokaisen sijoitettava yritykseen yhtä paljon. Ehdotan osuuden määräksi kahtasataakahtakymmentä dollaria. Te, Yank, omistatte jo tuon summan, joten voitte leikkiä vapaaherraa huomenna. Jos tahdotte, voitte kuitenkin käyttää aikaanne tiedustelemalla, mitä matka kultakentille maksaa, miten olisi varustauduttava ja niin edespäin.
— Oikein, myöntyi Yank.
— Ja me muut, jatkoi Talbot, puristamme irti tarpeellisen summan huomisiltaan mennessä.
— Millä tavalla? kysyin aivan ymmälläni.
— Mistä minä tiedän? Tuolla — hän osoitti sormellaan lepattavia valoja — on »kultainen kaupunki». Sen asukkaille on tarjolla rikkautta ja otollisia tilaisuuksia. Ei muuta kuin mennä kouraisemaan!
— Yksinkertaisinta, sanoi Johnny, olisi irroittaa tuo erä joltakin rahakkaalta pyssynpiipun avulla.
XI luku.
ANSAITSEN VIISIKOLMATTA DOLLARIA.
Keskustelimme perinpohjaisesti asemastamme ja siirryimme sitten makuusuojiimme. Alakerroksessa jatkui puheensorina, nauru ja laulu, niin etten hetkeen voinut nukkua.
Torkahdin vihdoin, mutta heräsin pari tuntia myöhemmin vilusta hytisten. Kirkas kuunvalo tunkeutui huoneeseen ja havaitsin, että joka lavitsalla nukkui mies. Huopani oli kadonnut, ja siitä kai johtui, että olin nähnyt unta jäävuorista. Äkkäsin myös, että monella nukkuvista oli kaksi huopaa, kun taas yhtä monet olivat tykkänään vailla peitettä. Ensin teki mieleni ruveta riitelemään, mutta maltoin mieleni ja nyppäsin sievästi parilta naapuriltani huovat, minkäjälkeen nukuin loppuyön vallan mainiosti.