Aamulla riensimme heti raikkaaseen ulkoilmaan. Päivä paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta, tuuli nukkui vielä, ja ihmeen ihana lämpö karkoitti pian viimeisenkin jäykkyyden ruumiista. Muistin jonkun tämänkaltaisen toukokuun päivän lapsuuteni ajoilta — silloin oli ollut sapatti ja kanat olivat kaakottaneet laiskasti… Täällä ei kuitenkaan ollut kanoja, ja jos lie ollut sunnuntai, ei ainakaan kukaan sitä tiennyt.
Kaupungin asukkaista olivat useimmat vielä makuulla. Vain joku köyhä kiinalainen taapersi verkkaisesti plazan yli. Peliluolien ovet olivat sepposen selällään ja aukean toisella puolen viskelivät muutamat pikkupojat multakokkareita ilmaan. Lapsirakas Johnny ohjasi heti askeleensa heidän luokseen. Hetken kuluttua hän palasi ällistyneen näköisenä.
— Arvatkaapas, mitä nuo vekarat tekevät?
Vastasimme höylisti, ettemme voineet sitä aavistaakaan.
— He etsivät kultaa.
— Entä sitten? kysyin hetken kuluttua, kun Johnny yhä näytti odottavan joitakin ihmettelyn merkkejä. — Pojathan aina matkivat aikaihmisiä.
— Niin, mutta he löytävät myös kultaa, pamautti Johnny
— Mitä? huudahti Talbot. Johnny, olette hullu! Kultaa kadulta! Se on vähän liikaa.
— Ei ollenkaan. Lähtekäähän mukaan.
Astelimme suoraan aukean poikki. Kaksi hyvin nuorta amerikkalaista ja piskuinen Meksikon mies raapivat innokkaasti maata, kasaten sitä kukin kämmenelleen, minkäjälkeen he puhalsivat sen jälleen pois, vinosti alaspäin. Kun kämmen sitten näytti tyhjältä, tutkivat he sitä tarkasti. Neljä pientä yhtiökumppania oli levittänyt rievun eteensä. He kouraisivat reippaasti hiekkaa, heittivät sen ilmaan, leyhyttelivät tarmokkaasti hatuillaan keveimmät ainekset pois ja kumartuivat äkisti rievun yli tarkastamaan saalistaan. Tämän tästäkin kostutti joku sormeaan, poimi jotakin rievulta ja pani löytämänsä vähäiseen nahkapussiin.