— Selvä se — ja sillävälin olisivat muut korjanneet saaliimme! tuhahti suutahtanut miehenalku.
— Paljonko saatte kokoon tällä tavalla?
— Hyvinä päivinä aina neljänkin dollarin arvosta.
— No, se ei taida riittää houkuttelemaan meitä, arveli Talbot. Mutta merkillistä tämä on sittenkin…
Palasimme hitaasti hotelliin. Edellisenä päivänä olimme naureskelleet eräälle matkatoverillemme, joka oli nielaissut laiva-asiamiehen kertoman jutun kullankaivuun helppoudesta täällä, mutta nyt aloimme itsekin uskoa, että tuossa jutussa oli perää. Kultaa löysi keskeltä katua, vaikkakaan luonnollisesti ei niin runsaasti, että se olisi houkutellut muita kuin pikkupoikia. Ihmeellistä! Myöhemmin saimme kyllä tietää, ettei maaperä San Franciscossa ole ollenkaan kultapitoista. Poikien saalis oli kotoisin siitä rojusta, joka aikaisin aamulla lakaistiin peliluolien ja kapakkain lattioilta. Mainitussa paikoissa käsiteltiin näet kultahiekkaa hyvin huolimattomasti ja sitä putoili aina avonaisista pusseista permannolle. Kerrottiin, että lähempänä kultakenttiä olevissa kaivoskaupungeissa joskus saattoi löytää kolmenkinsadan dollarin arvosta kultaa kuukaudessa pelkästään kapakoista lakaistuista rikoista.
Söimme niukan aamiaisen ja erosimme sitten lähteäksemme ansiotöihin, kuten sovittu oli. Yank asteli rantaa kohaen tiedustellakseen parasta mahdollista keinoa päästä kultaseuduille. Talbot kiirehti rivakasti kuin liikemies suoraan hotelliin. Johnny lähti summamutikassa itäänpäin ja minä länteen.
Tunnissa selvisi minulle, että tarjolla oli työtä kaikenlaista, vieläpä sangen hyvää palkkaa vastaan, mutta oivalsin myös, etten saisi kokoon kahtasataakahtakymmentä dollaria iltaan mennessä, suostuinpa mihin hyvänsä saamistani tarjouksista. Saatoin ansaita kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen dollariin, mikä kyllä vuoden kuluttua merkitsisi sievää summaa, mutta sehän oli aivan eri juttu. Kun näin olin selvillä tilanteesta, päätin suostua ensimmäiseen eteen sattuvaan työhön.
Pian kiintyikin huomioni kuormavankkureihin, joita veti neljä muulia ja jotka keikkuivat arveluttavasta epätasaisella kadulla. Ne eivät kuitenkaan olisi kiinnittäneet mieltäni erikoisesti, ellei kaikista kadun varrella olevista kaupoista olisi rynnännyt ihmisiä kunnioittavasti niitä töllistelemään. Ohjaksia hoiteli suurikasvuinen, vaaleapintainen mies, jolla oli pienet tihrusilmät.
— John A. McGlynn, ilmoitti joku läheisyydessäni.
— Ja kuka hän on? kysyin minä.