Vähän taaempana jonossa vartosi McGlynn vuoroaan. Kun hän näki minun lähestyvän, veti hän housuntaskustaan pullean kukkaron, avasi sen ja ravisti summamutikassa hiukan sen sisällöstä kämmenelleen.
— No, siinähän te olette, sanoi hän. Tämän tässä pitäisi suunnilleen riittää. Tavallisesti arvioin oikein. Piditte kai muuleista huolta.
— Laskin ne laitumelle.
— Entä lieju? Monastiko juutuitte kiinni?
— En kertaakaan.
Hän tuijotti minua ihmeissään.
— Kukapa olisi uskonut! huudahti hän. Teillä kai oli kevyet kuormat.
— Oli niinkin.
— Veittekö kaikki tavarat perille?
— Vein.