— No, sittenpä minun on myönnettävä, että olette oikea kykypoika — ja jos haluatte minulta työtä, niin annan tuolle lakimiehelle, josta mainitsin tuomarille, pitkät potkut. Tuomari muuten vastasi aika nasevasti, vai mitä? McGlynn nauroi.
Näytin kai hiukan haluttomalta, sillä hän jatkoi heti:
— Vai ette tahdo? Voitte olla oikeassa. Mitäpä kannattaa vieraita hyödyttää. Missä on kukkaronne? Eikö teillä sellaista olekaan? Missä sitten säilytätte kultahiekkaanne? Ahaa, unohdin vallan, että olette äsken tänne tullut. — Hän aukaisi kukkaronsa jälleen, kaasi takaisin kultahiekan ja penkoi senjälkeen kaikki taskunsa. Lopulta löysi hän omituisen, särmikkään metallikimpaleen, johon oli leimattu pari kirjainta. Hän ojensi sen minulle.
— Tuo on suunnilleen viidenkymmenen dollarin arvoinen, sanoi hän. Voitte antaa punnita sen. Suorittakaa ylijäämä minulle kun tapaamme seuraavan kerran.
— Mutta minä lähden ehkä kaivoksille jo huomenna, sanoin.
— Jättäkää ylijäämä El Doradoon Jim Recketiile siinä tapauksessa.
— Kukapa takaa, että suoritan takaisin sitä ollenkaan?
— Luullakseni ei kukaan, murahti McGlynn. Mutta jos te mieluummin valitsette viisikolmatta dollaria kuin puhtaan omantunnon, niin John A. McGlynn ei pane vastaan.
Johnny ja minä jatkoimme matkaamme hotellia kohden.
— En tiennyt teidän odottelevan postia, virkoin.