— Enpä tietenkään. Siitä ei olisi tullut mitään. Mutta kirjalliset sopimukset tehtiin. Lähdin sitten kävelemään miettien keinoa, jolla saisin tarvittavat rahat hankituiksi. Ymmärsin heti, että minun oli koetettava lainata kohtalaista voitto-osuutta vastaan, mutta en tuntenut ketään, jota olisin voinut siinä tarkoituksessa puhutella. Vihdoin päätin turvautua jonkun rehdin miehen neuvoon. Kysyin siis ensimmäiseltä vastaantulijalta, kuka omisti kaupungin suurimman pelihuoneuston. Mies vastasi heti: »Jim Recket.»
— Jim Recket? toistin minä. Hänelle juuri on minun annettava puolet kultamöhkäleestäni.
— Recket hoitaa pelihuoneustoa aivan tässä naapurissa, El Doradoa, tiedättehän. Hän osoittautui tyyneksi ja suorasukaiseksi ukkeliksi. »Etsin miestä» sanoin hänelle, »joka voi sijoittaa rahoja liikeyritykseen, miestä, jolla on aikaa ja joka ei sairasta kultakuumetta. Voitteko nimetä minulle sellaista miestä?»
Hän mietti tuokion ja vastasi sitten avoimesti ja rehellisesti kuten arvasin hänen tekevän:
— »Sam Brannan.»
— Mitä tiedätte hänestä?
— »Brannan saapui tänne yhdessä suuren mormoonijoukon kanssa. Hän oli heidän päämiehensä ja kantoi heiltä kymmenyksiä runsaan vuoden ajan. Hänellä on siis rahoja »sijoituksiin». Hän laiskottelee aamusta iltaan, joten hänellä myös on »aikaa». Hän on ollut täällä vuodesta 1848, eikä niin ollen sairasta »kultakuumettakaan». Hän kantoi kymmenyksiä mormooneiltaan ja ilmoitti Brigham Youngille [Brigham Young oli näihin aikoihin mormoonilahkon »profeetta». — Suom.], että jos tämä halusi saada rahat, niin olla hyvä ja tulla hakemaan. Tarmokas mies siis. Vielä voinen lisätä, että pian tämänjälkeen saapui hänen luokseen mormoonilähetystö, joka ilmoitti, että veronmaksu lopetettaisiin, vaikkapa Brannan olisi itse ylimmäinen pappi. Lähetystö odotti saavansa nuhteita, mutta Brannan vain nauroi heille ja sanoi, että he olivat olleet ensi luokan hölmöjä, kun olivat lainkaan maksaneet veroa. No, löysin Sam Brannan veikkosen vihdoin Dennison’s Exchangen anniskelussa.
— Minkälainen mies hän oli? kysyi Johnny innokkaasti. Olen kuullut hänen nimensä ainakin viisikymmentä kertaa tänään.
— Hän on tanakka ja iloisen näköinen veitikka. Hänellä on kähärä tukka, karkea ääni ja mahtava leuka, vastasi Talbot. Ensin oli hän hiukan vastahakoinen, mutta pääsimme lopulta sopimukseen. Brannan sijoittaisi rahat ja saisi puolet voitosta, jos ehdotukseni häntä miellyttäisi. Kun olimme päässeet nain pitkälle, kerroin hänelle suunnitelmastani. Hän harkitsi sitä tovin, mutta ilmoitti sitten suostuvansa. Lähdimme laivurien luo ja suoritimme heille rahat. Laivat on tietenkin hinattava maihin vuoksen aikana, mutta siitä lupasi Brannan pitää huolta. Tästä sukeutuu luullakseni kolmeatuhatta dollaria puhdasta meille kummallekin.
— Haluaisinpa tietää, sanoin, mikä voisi estää kauppiaita vuokraamasta noita laivoja itse.