Kun palasimme hotelliin, seisoivat Yank ja Talbot yhäti parvekkeen nurkassa.
— Kuulehan, Tal, sanoi Johnny. Mitenkäs nyt järjestät asiasi, jotta ehdit mukaamme kultakentille? Meidän olisi kai lähdettävä ensi tilassa.
— Kultakentille? kertasi Talbot. Minä en lähde mihinkään. En lähtisi täältä miljoonastakaan kultakentästä. Ei! Yank ja minä olemme jutelleet asiasta. Te saatte hoitaa kullankaivuun ja sensemmoisen. Minä suoritan Frankin osuuden kustannuksista ja otan neljänneksen voitosta. Lisäksi voi Frank luovuttaa minulle puolet omasta saalistaan. Korvaukseksi panen likoon kaksisataakaksikymmentä dollaria yritykseeni täällä, ja sen erän tuottama voitto jaetaan tasan meidän kaikkien kesken. Mitä tuumitte?
— Olisin mieluummin halunnut sinut mukaan neljäntenä miehenä, jupisi
Johnny.
— En tahtoisi kääntää selkääni seikkailulle, johon olen antautunut, sanoi Talbot. Sitäpaitsi en voi nyt lähteä täältä, vaikka tahtoisinkin.
Ryömin vuoteeseeni väsyneenä ja vähän ymmälläni. Vaiherikas päivä!
XIII luku.
VIRTAA YLÖSPÄIN.
Pari päivää myöhemmin astuimme kolmisin kömpelöön veneeseen, huiskutimme jäähyväisiksi kättä rannalla seisovalle Talbotilie ja valmistauduimme purjehtimaan Alcatraz-saaren takana olevan sinisen lahden yli. Soutajamme oli lyhyenläntä, tummapintainen mies, jolla oli kähärä tukka ja kultarenkaat korvissa. Hän hoiti venettä sangen taitavasti, mutta pysyi koko ajan tuppisuuna. Yritimme moneen otteeseen keskustelua hänen kanssaan, mutta saimme tyytyä vain yksitavuisiin vastauksiin. Vihdoin väsyimme hänen tykkänään ja antauduimme täysin siemauksin nauttimaan uudesta seikkailusta.
Tuuli oli melko tuima ja aluksemme kiiti hyvää kyytiä eteenpäin. Lahden sininen vesi kimalteli kirkkaassa päivänpaisteessa ja keulasta kuului hupaisa kohina.