Tuijotimme suurin silmin edessämme avartuvaa maisemaa. Lahti oli hyvin järven tapainen. Oikealla puolen tavoittelivat korkeat kalliot taivasta ja kaukana vastarannalla siinsi utuinen ylämaa. Mustat merimetsot lentää lekottivat raskain siivin lähellä vedenpintaa ja lokit kirkuivat korkealla päittemme yläpuolella tai kelluivat laineilla kuin kaarnanpalat. Sorsaparvia näkyi siellä täällä ja vuorten kupeilla leikki salaperäisiä varjoja.
Kaukaiset rannat tuntuivat hiipivän lähemmä. Kiersimme vähäisen niemekkeen ja saavuimme virran suulle. Puolittain vedenalaisen karin kohdalla kuohui vesi korkealla ja nyt osoitti merimiehemme ensi kertaa elonmerkkejä. Hän nousi seisomaan veneessä, katseli ympärilleen, reivasi purjeita ja komenteli meitä pysyttelemään keskellä alusta. Lasketimme suoraan tyrskyjen keskelle ja hetkistä myöhemmin natisi vene liitoksissaan niin että luulin sen menevän hajalle. Soutaja örähteli hiukan ja ojensi meille äyskärin. Sen avulla tyhjensimme pian veneen vedestä.
Pian nousimme jo leveätä, kaunista virtaa ylöspäin. Kummallakin puolellamme rehoitti tiheä rimmistö. Kaakossa oli taivaanranta rajana.
Kun päivänlaskun aika läheni, tyyntyi tuuli huomattavasti. Onneksi ei virta ollut kovin vuolas. Tuhannet rastaat lentelivät avaruudessa ja vesilintujen pitkäkaulaiset haahmot kuvastuivat selvästi sahraminväristä taivasta vasten. Auringon hehkuva kehrä hipoi etäisiä ylänköjä.
Vihdoin nukahti tuuli kokonaan. Soutajamme otti esille airoparin ja me ryhdyimme soutamaan vuorotellen. Pian saimme näkyviimme kolme puuta, joiden mustat varjokuvat piirtyivät risaisina vaaleampaa taustaa vastaan. Suuntasimme kulkumme niitä kohti ja laskimme maihin luodolle. Tänne päätimme yöpyä.
Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme virtaa ylös purjetuulen auttaessa. Vesi oli kauniin kirkasta ja hyvänmakuista. Pian huomasimme lähestyvämme mannerta ja sivuutimme monia niemekkeitä, joilla kasvoi sykomoreja ja poppeleita sekä viiniköynnöstä. Puitten silmut eivät vielä olleet puhjenneet, mutta ruoho oli jo vehmasta. Monella taholla havaitsimme saksanhirvien jälkiä, mutta eläimistä emme nähneet vilahdustakaan. Kerran yllätimme hirvilauman. Se säntäsi hirmuisella ryskeellä pensaikon läpi virtaa kohden. Yank lähetti muutaman pienistä luodeistaan pelästyneiden eläinten jälkeen ja osuikin verisistä jäljistä päättäen, mutta ei kuitenkaan niin tarkkaan, että olisimme saaneet hirvenpaistia. Pitkä pyssy oli epäilemättä erinomainen ase silloin kun saattoi tähdätä huolellisesti, mutta kun oli ammuttava melkein umpimähkään, eivät sen pienet luodit pystyneet tekemään suurta vahinkoa.
Illankorvassa saavuimme suistomaalle. Edessämme oli matala kallio ja sen takana tammien joukossa häämötti telttarivi, jonka edustalla pieniä aluksia oli paaluihin kiinnitettyinä. Tässä oli nyt embarcadero, maihinnousupaikka, josta sopi jatkaa Sutterin linnakkeeseen tai Sacramentoon, kumpaan paikkaan vain halusi. Venematkamme oli päättynyt.
Nousimme rannalle. Oli siinä hyörinä ja pyörinä käynnissä, kun muulit ajajineen, kävelijät, härät ja tavarankuljettajat tunkeilivat mikä minnekin. Tomu pöllysi sakeana ympärillämme. Marssimme suoraan eteenpäin kunnes löysimme tyhjän nurmilaikun, jolle saatoimme laskea tavaramme. Leivitimme huopamme ja riepumme ja otimme esille keittovehkeemme. Ruokavarastossamme oli silavaa, jauhoja, suolaa, teetä, kahvia, sokeria, tupakkaa ja hiukan »väkevää».
Kun olimme illastaneet, lähdimme ottamaan selkoa pääsyteistä kultakentille. Meillä, nähkääs, ei ollut varmaa tietoa siitäkään, millä taholla ne oikeastaan olivat.
Tällä retkellä tunsimme ensi kerran jonkinlaista masennuksen tapaista. Ihmisiä kohtasimme vaikka kuinka paljon ja kaikki he olivat halukkaita juttelemaan. Kolme neljäsosaa heistä oli matkalla kultamaille kuten mekin, ja he suorastaan pursuivat hyviä neuvoja. Loput kuuluivat paikalliseen asujamistoon ja he taas olivat valmiit puijaamaan meiltä viimeisetkin kolikkomme. Vielä tapasimme pari miestä, jotka olivat tulleet kultakentiltä. Ja nämä ystävät juuri antoivat meille ensimmäisen kylmän suihkun.