KULTAKENTÄT.
XIV luku,
SUTTERIN LINNAKE.
Sutterin linnake oli aivan tammiston laidassa. Se oli todellakin rakennettu varustukseksi. Korkeat muurit saarsivat sen joka puolelta, ja vain kahdesta portista pääsi sisäpihalle, suorakaiteen muotoiselle aukiolle, joka oli suunnilleen puolentoistasadan yardin pituinen ja viidenkymmenen levyinen. Muureissa ei ollut ampuma-aukkoja ja puolustustoiminnan piti tapahtua yksinomaan vallinsarvilla. Muurit olivat muuten kaksinkertaiset; niiden välissä oli viidenkolmatta jalan levyinen käytävä, johon väliseinien ja kattojen avulla oii saatu mahtumaan paja- ja leipomosuojia y.m. Eteläsivulla oli kaksikerroksinen rakennus ja vastakkaisella puolella aitaus karjaa varten.
Aukiolla kuhisi elämä kuin muurahaiskeossa. Satakunta kullankaivajaa hääräsi kovassa kiireessä tai nojaili ilmoituspylväisiin, nauttien tiiliseinistä heijastuvasta lämmöstä. Joukko kalifornialaisia auttoi heitä tässä mukavassa tehtävässä. Kymmenet intiaanit taluttivat hevosia ohjista tai puuhasivat jossakin muussa työssä. He olivat ensimmäiset näkemämme punanahat ja siksi tuijotimme heitä pitkään. Useimmat heistä olivat melkein alasti; korkeintaan oli joku vetänyt housut jalkaansa tai painanut hatun päähänsä. Kaikki olivat he hyvin tummaihoisia, kyyryniskaisia ja ilkeän näköisiä. Tukka harritti karkeana matalan otsan yli ja silmät muistuttivat pippurirakeita.
Pysähdyimme hetkeksi portin vieressä olevan vahtikojun luo, tottuaksemme vilinään. Vasta sitten lähdimme etsimään McClellania. Löysimmekin hänet miltei heti. Hän oli pieni, tukevatekoinen mies, jonka kasvot ilmaisivat, ettei hänen kanssaan ollut juuri leikkimistä. Hänen ympärillään seisoi parikymmentä veikkoa, jotka kaikki yrittivät saada ääntään kuuluville. Kierrellessämme lähettyvillä tilaisuutta vaanien, astui pihaan kaksi miestä. Heidän ilmestymisensä aikaansai melkein silmänräpäyksessä täydellisen hiljaisuuden.
Toinen heistä oli muhkeasti puettu, neljänviidettä ikäinen kaiifornialaisylimys, toinen taas lyhyenläntä, tanakka, vanhahko mies, joka oli pukeutunut merkilliseen siviili- ja sotilaspuvun yhdistelmään. Hetken vain tuijotti Johnny epävarmasti viimemainittua, sitten astahti hän nopeasti eteenpäin ja huudahti:
— Kapteeni Sutter!
Sutter kääntyi hitaasti ja katsoi Johnnyä suoraan kasvoihin kohteliaan välinpitämättömästi. Johnny lähestyi häntä hattu kädessä. Olin hämmästynyt. Olimme tunteneet Johnnyn läheisesti jo monta kuukautta ja koko ajan olimme pitäneet häntä huolettomana, vilkkaana poikasena, joka ei ollut täysin vastuussa teoistaan. Nyt näimme vallan uuden Johnnyn, tyynen, ylhäisen, kohteliaan, hillityn. Ennenkuin hän oli lausunut sanaakaan, muuttui kapteeni Sutterin karski ilme ystävällisemmäksi.
— Pyydän anteeksi, että käännyin puoleenne näin arvelematta, sanoi Johnny, mutta hämmästyin melko lailla nähdessäni teidät, enkä voinut pidättää huudahdusta. Kymmenen vuotta sitten oli minulla ilo nähdä teidät, herra, isäni vieraani Virginiassa.