— Rakas nuori mies! huudahti Sutter. Olette tietenkin eversti Fairfaxin poika. Mutta kymmenen vuotta sitten — olitte sangen nuori.
— Poikapahanen vain, nauroi Johnny.
He keskustelivat tuokion vanhoista muistoista ja sitten esitteli
Johnny meidät — ensin kapteeni Sutterille ja senjälkeen Don Gaspar
Martinezille, joka puhui englantia melko hyvin. Kapteeni Sutter
osoitteli meille sitten linnakkeen nähtävyyksiä.
— Vanha rauhallinen aika on ohi, sanoi hän. Linnake on nykyisin kullankaivajien kauppapaikkana. Maanviljelys ei enää tahdo kannattaa, ja niinpä olenkin lähettänyt intiaanini kultaa kaivamaan.
Hän osoitti meille vanhan käräjäpaikan puitten alla, missä ennen oli kaikki punanahkojen asiat selvitetty. Sutterilla oli näillä seuduin suuri vaikutusvalta ja hänen oli onnistunut vuosikausia elää sovussa intiaaniheimojen kanssa.
— Ne ajat ovat kuitenkin menneet, sanoi hän. Amerikkalaiset kaivostyöläiset kohtelevat punanahkoja kuin miehiä ainakin, mutta punaiset veljemme ovat itse asiassa vain lapsia. Nykyisin syntyy senvuoksi usein rettelöltä ja väärinkäsityksiä ja ystävällisten tunteitten aika on loppunut.
Don Gaspar ilmoitti, että hänellä oli kiireellisiä puuhia ja jätti meidät yhtäkkiä.
— Nuo aiheuttavat myös hankaluuksia, jatkoi Sutter, nyökäten kalifornialaista kohti. He omistavat suuria maa-alueita, joita eivät hoida ollenkaan. Tänne saapuu tarmokkaita siirtolaisia, jotka tarvitsevat väljiä tiloja, ja omistusoikeuskysymykset ovat hyvin hämäriä.
— Teidän omistusoikeutenne tiluksiinne on luonnollisestikin aivan riidaton, huomautti Johnny.
— Minun kohdallani on kaikki selvää. Läänitykseni täällä olen saanut suoraan Meksikon hallitukselta. — Kapteeni Sutter nauroi. — Luullakseni antoivat he sen minulle poliittisista syistä.