Seuraavassa hetkessä oli hän jälleen syventynyt liikehommiinsa.
Meillä ei ollut mitään erikoista kiirettä. Viivyskelimme siis paikalla vielä tuokion, jutellen toimettomien kanssa. Kuulimme monta kiittävää sanaa kapteeni Sutterista. Hän oli lähettänyt retkikuntia pelastamaan vuoristoon eksyneitä, hän oli auliisti avannut kotinsa väsyneille matkamiehille, hän oli auttanut köyhiä j.n.e. Kuulin myöhemmin, että tältä kunnon mieheltä vihdoin riistettiin maapala maapalan jälkeen ja että hän kuoli Washingtonissa, minne hän oli lähtenyt oikeutta saamaan.
XV luku.
MATKA KULTAKENTILLE.
Kuormasimme vetojuhtamme ja lähdimme aamuvarhaissa American Riveriä ylöspäin. Meistä tuntui kuin olisimme vasta nyt olleet matkalla päämääräämme, ikäänkuin aikaisempi pitkä taival olisi ollut vain valmistuksena tähän lähtöön. Olimme reippaalla tuulella, naureskelimme, laskimme leikkiä ja lauloimme täyttä kurkkua.
Hevosilla oli vahva kuormitus ja me olimme kiinnittäneet tavarat kuormasatuloihin hyvin taitamattomasti. Tämän tästäkin oli meidän korjattava hihnoja ja solkia, mutta opittiinhan siinä oikeat temput lopulta. Polku mutkitteli virran suunnan mukaan ja toisin paikoin oli meidän tunkeuduttava tiheäin, rantaan saakka ulottuvien pensastojen läpi. Myöhemmin päivällä saavuimme mäntymetsään ja illan suussa rakensimme leirin vähäiseen solaan, pikku puron lähettyville.
Yank talutti hevoset aivan vieressämme olevalle nurmilaikulle ja istuutui sitten tammen juurelle, sytyttäen piippunysänsä. Hän piti koko ajan eläimiä valppaasti silmällä. Johnny ja minä ryhdyimme purkamaan vuodehuopia, otimme esille keittovehkeet ja valmistauduimme ruuanlaittoon. Silloin tällöin sivuutti meidät joku matkamies, joka yläpuolellamme olevalta tieltä luikkasi meille hilpeän tervehdyksen. Kulki siinä kansaa monenkarvaista. Useimmat heistä pyrkivät ylös vuoristoon. Toiset matkasivat jalkapatikassa tyhjin käsin, toiset toikkaroivat eteenpäin taakat hartioillaan. Muutamaan seurueeseen kuului kolme ratsua ja neljä kuormahevosta — oikein ruhtinaallinen kulkue. Sitten saapui cargadorien kuormastojono, kaksi- tai kolmekymmentä muulia, joita paimensi neljä miestä ratsain. Etunenässä asteli valkoinen tamma, tiuku kaulassa. Muulit seurasivat sitä uskollisesti, yrittämättä kertaakaan sivulle. Ajajat istuivat leveisiin vöihin ja suuriin sombreroihin koristautuneina huolettomasti satuloissaan.
Vähän ennen päivänlaskua näimme kaksi ratsastajaa, jotka poiketen polulta lähestyivät meitä. Pian tunsimmekin toisen heistä, Don Gaspar Martinezin. Hän oli yhä sangen muhkeasti pukeutuneena, mutta saappaisiin oli lisäksi ilmestynyt raskaat kannukset ja vyössä rehenteli pari pistoolia. Hevosen satulassa oli runsaasti hopeakirjaiiuja, samoin suitsissa. Don Gasparin seuralainen kuului selvästi alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hän oli kuitenkin sangen hauskan näköinen puhtaine, ruskeine ihoineen ja pienine viiksineen. Hänen pukunsa oli samankuosinen kuin Don Gasparin, mutta värit olivat hillittyjä ja ylenpalttiset koristukset puuttuivat. Molemmat ratsut olivat mitä oivallisimpia rotuhevosia. Jälessä asteli kolmas hevonen, jonka selkään oli sälytetty pari nahkaista matkalaukkua.
Espanjalainen ratsasti luoksemme ja tervehti kohteliaasti.
— Ah, huudahti hän, kapteeni Sutterin ystävät! Hauska tavata. Ellen häiritse, pyydän saada leiriytyä tänne.