Emme olleet missään tekemisissä espanjalaisen kanssa. Katselimme hetken hänen vähäistä nuotiotaan, mutta kun tunsimme väsymystä, paneuduimme piankin levolle. Hevoset olimme sitoneet puihin aivan vieressämme.
Seuraavana päivänä saavuimme vuoristoon. Kukkulain välissä näimme autereeseen verhottuja vihertäviä huippuja, pensaat muuttuivat männyiksi ja virta kuohui koskina. Toisinaan sivuutimme kömpelötekoisen hirsimajan, teltan tai katoksen. Omistajat olivat säännöllisesti poissa kotoa. Ensin luulimme hökkeleitä kullankaivajien asumuksiksi, mutta sittemmin sain tietää olleemme väärässä, sillä kultakentät olivat vielä sangen etäällä.
Saavuimme niille aivan odottamatta. Olimme juuri kiertäneet muutaman mäennyppylän, kun yhtäkkiä huomasimme alapuolellamme ehkäpä viidenkymmenen miehen innokkaasti kaivavan maata kuivuneessa joenuomassa. Toiset pirstoivat pintakerroksia, toiset olivat kaivautuneet soraan vyötäisiään myöten. Olivatpa eräät kadonneet vallan näkyvistäkin - ainoastaan kuopista lentävät maakokkareet osoittivat heidän olinpaikkansa. Kaikki ahersivat kuumeisella kiireellä ja heidän punaiset paitansa loistivat iloisesti auringonpaisteessa. Hiukan ylempänä kökötti rinteellä jokunen teltta, jopa pari hirsimajaakin, mutta varsinainen kaivoskaupunki samoinkuin suurin kaivosaluekin olivat joenmutkan toisella puolella.
Etsiskelimme polkua, jota myöten olisimme päässeet alas joelle, mutta tuloksetta. Oli jatkettava samaa tietä, jota olimme tulleet tännekin. Näin saavuimme lopulta Hangman’s Gulchin leiriin.
Leirin muodosti oikeastaan vain telttarykelmä. Joku matala vaja ja pari isompaa, puusta ja purjekankaasta kyhättyä rakennusta oli sivummalla. Ei ainuttakaan ihmistä ollut näkyvissä. Emme viipyneet kauan Hangman’s Gulchin nähtävyyksiä katselemassa, vaan riensimme leirin läpi hakien tietä, joka veisi meidät kultakentille.
Seurasimme virran suuntaan kulkevaa polkua joitakin satoja yardeja ja kiersimme kallioniemekkeen päätyen lopultakin sora-alangolle, jolla vilisi vaiteliaita, työskenteleviä miehiä.
Kuormahevosiamme taluttaen lähestyimme paria miestä ja silmäilimme heitä uteliaina. Toinen heistä piteli käsissään pajunoksista tehtyä siivilää, jota hän herkeämättä puisteli tavallisen kattilan yläpuolella. Toveri lapioi hitaasti maata siivilään. Kun kaksi kattilaa tällä tavoin oli saatu puolilleen hiekkaa, kannettiin ne varovasti veden partaalle. Seurasimme miehiä. Kattilat laskettiin hitaasti veteen ja niiden sisältöä sotkettiin käsin. Kevyt multa kohosi pinnalle ja solui kattilasta juoksevan veden mukana virtaan. Jonkun siunaaman kuluttua nostettiin kattilat varovasti pois ja vesi tyhjennettiin tyystin, minkäjälkeen miehet nousivat kuivalle.
— Saammeko nähdä? pyysi Johnny.
Pitempi miehistä silmäili meitä ja hevosiamme ja nyökäytti päätään. Aikaisemmin ei hän ollut suonut meille katsettakaan. Kattilan pohjalla oli melkoinen, musta hiekkakerros, jossa näimme kultahiukkasten kimaltelevan.
— Onko tuo kultaa? kysyin varmemmaksi vakuudeksi.