Yank onki esille tupakkakäärön, josta mies täytti nysänsä.
— Ette ole tainneet löytää oikeata soralajia? jutteli hän, ojennellen raajojaan ja vihdoin nousten. — Ette suinkaan aio huuhtoa tuollaista kivikasaa! huudahti hän sitten, osoittaen sankoamme.
Ja nyt saimme tietää, että kultaa saattoi löytää vain eräänlaisesta sinisestä savesta tai pulverisoidusta graniitista. Tosin oli tätä kultapitoista soraa joskus maan pinnallakin, mutta useimmiten oli sitä kaivettava syvemmältä.
— Pintakerros on täällä jo tyhjennetty, joten teidän on paras tonkia syvältä, neuvoi mies. Minun valtauksessani on kultapitoinen kerros neljän jalan syvyydessä ja täällä se on luullakseni vieläkin syvemmällä. Parempi olisi siis teidän palata paikkaan, missä ensin yrititte.
Yank suoristautui.
— Kuulkaahan, veikkoset, sanoi hän, ollaan nyt järkeviä. Hevosillamme on yhä raskaat taakat selässä, meillä ei ole mitään leiripaikkaa katsottuna, eikä ruuasta ole tietoakaan. Kaivelemme vain maata kuin hullut kanat. Huomennakin on päivä.
Johnny ja minä myönsimme, että hän oli oikeassa, vaikkakin luovuimme työstämme hyvin vastahakoisesti. Kullankaivaja silmäili meitä myötätuntoisesti.
Hän otti sankomme, käveli työpaikalleen, täytti astian soralla ja palasi.
— Menkäähän nyt huuhtomaan! kehoitti hän ystävällisesti.
Riensimme juoksujalkaa rantaan ja huuhdoimme soran pois. Pohjalla oli nyt mustaa hiekkaa ja siinä loisti muuttama himmeänkellervä hitu. Olimme huuhtoneet ensimmäisen kultamme!