Ystävämme tarkasteli saalista,
— Kahdentoista sentin saalis, luullakseni, sanoi hän lyhyesti.
Olimme luonnollisesti otaksuneet löytävämme miljoonia ensimmäisellä lapionpistolla, joten »kaksitoista senttiä» kuulosti kovin mitättömältä. Uusi ystävämme selitti kuitenkin, että tulos oli varsin hyvä.
Yank, joka oli meitä vanhempi ja tyynempi, oli jäänyt odottelemaan, ja mörähteli nyt, että »kaksitoista senttiä tietysti oli varsin hyvä asia, mutta mitä sanoisitte, jos niitä ansaitessanne menettäisitte hevosenne ja ruokavaranne?»
Vetojuhtamme olivat näet väsyneet odottelemaan ja lähteneet kävelemään kaikkine kampsuinemme. Pistimme saamamme neuvon mukaan lapiot ja kuokat pystyyn kaivamaamme reikään merkiksi siitä, että paikka oli meidän valtauksemme, ja lähdimme etsimään karanneita hevosia. Pian ne löytyvätkin ja levottomuutemme katosi. Hevoset olivat osuneet vähäiselle nurmikolle, jolla kasvoi rehevää ruohoa ja kukkia. Kun vettäkin oli lähistöllä, päätimme pystyttää leirimme tänne.
Kävelimme nurmikon yli metsän liepeelle. Siinä oli leppoisa paikka ja siihen heitimme pitkäksemme. Yläpuolellamme lauloi tuuli puissa ja kultainen päivänpaiste tulvi yli etäisten vuorten. Tuhannet linnut livertelivät pensaitten piiloissa ja aivan kynnyksemme alapuolella avartui kirjava, ahkerasti työskentelevä maailma.
XVI luku.
KULTA.
Nousimme makuulta ennen päivänkoittoa, sidoimme hevoset liekaan, jätimme keittoastiat puhdistamatta ja kiiruhdimme kaivuupaikalle juuri auringon noustessa. Meillä oli kaikki »pannut» ja työkalut mukana. Muut kullankaivajat tuntuivat vielä nukkuvan. Puskimme työtä oikein hartiavoimalla ja vaikka väsyimmekin jo verrattain pian, jatkoimme itsepintaisesti kaivamista, vuorotellen ison kuokan ja lapioiden käytössä.
Kului tunti. Naapurimmekin alkoivat jo ilmestyä näkyviin. Haukotellen ojentelivat he käsivarsiaan, sylkäistä ruiskauttivat pitkään, ja tarttuivat lapioihinsa. Eilinen ystävämme nyökkäsi meille iloisesti ja loikkasi koloonsa.