Heitettiin monias lapiollinen soraa ja kivensirua syrjään ennenkuin sininen savi alkoi näkyä. Mutta lopultahan siihenkin päästiin käsiksi ja tuotapikaa unohtui sekä nälkä että väsymys. Taisimme hihkaista hiukan.

— Hei! huudahti ystävämme, kavuten kolostaan. Mitä te oikein olette löytäneet? Tulivuorenko? Hän tuli lähemmäksi. — Vai niin, kultapitoista soraa. No, mitäpäs huutamista siinä on? Ei se käsistänne livahda.

Mitäkö huutamista? Yhtä hyvin olisi hän voinut kehoittaa meitä kääntämään selkämme kaikelle. Kalvoimme kuin löylynlyömät ja saimme lopulta huuhteluastiamme täyteen sekalaista soraa. Ryntäsimme rannalle. Johnny kompastui vierinkiveen ja hänen pannunsa sisältö lensi joka suunnalle. Kuin pillastunut ori säntäsi hän takaisin kaivamaan uutta.

Huuhdoimme soran huolimattomasti ja paljon arvokasta hiekkaa meni hukkaan, mutta astiain pohjalla kimmelsi kuitenkin kulta. Ja nyt me tulimme aivan mielettömiksi. Pitkä matka vaivoineen ja seikkailuineen oli siis todellakin päättynyt. Emme enää voineet epäillä olevamme päämäärässämme. Pienet kultahiukkaset olivat jonkinlaisena symboolina. Nauroimme ääneen, potkimme kuin varsat, puristimme toistemme käsiä ja lopulta pistimme villiksi piirileikiksi.

Joka taholta riensivät kullankaivajat luoksemme piirittäen meidät huutaen ja kysellen.

— Mitä on tapahtunut, pojat? Oletteko törmänneet kultasuoneen? Missä on valtauksenne? Hiekkaako vai hiutuja? Hei, näyttäkääpä!

He tunkeilivat ympärillämme yrittäen kurkistella saalistamme. Me selkisimme siinä paikassa hurmiostamme ja olisimme varmasti lähteneet lipettiin, jos vain olisimme löytäneet työkalumme.

— No, vieköön minut piru! hoilasi muuan Mainen mies halveksivasti. Eipä tässä ole kultasuonesta hajuakaan! Nuo ovat varmasti karanneet hourujenhoitolasta.

Tieto »löydöstämme» levisi kuin kulovalkea ja tovin kuluttua naurettiin meille kuorossa. Useimmat olivat suuresti huvitettuja, mutta toiset suuttuivat ja pitivät käytöstämme melkein henkilökohtaisena loukkauksena.

— Saattaisipa luulla, että he ovat joitakin kirottuja »keskidiitä» [keskidil (Qu’est ce qu’il dlt?) — ranskalaisten herjausnimitys. — Suom.], elleivät he puhuisi ihmisten kieltä, murisi heistä eräs.