Miehet hajaantuivat kukin taholleen ja me kokosimme, punoittavina kuin kukot, kaikki astiamme ja vehkeemme ja palasimme valtauksellemme. Naapurimme, joka äsken oli viis välittänyt metelistä, kysäisi:
— Miltä tuntuu sankarina esiintyminen?
Johnny näytti murhanhimoiselta ja mies katosi liukkaasti.
Tasaantuihan se siitä. Tyhjensimme mustan hiekan tarkoitusta varten varaamaamme pussiin. Emme ollenkaan ajatelleet, että siinä loppujen lopuksi oli hyvin vähän kultaa. Möykky näytti melko muhkealta ja me olimme tyytyväisiä. Työskentelimme täysin ajatuksiimme vaipuneina. Unohdimme kokonaan ympäristömme. Sattumalta kohotti Yank lopulta katseensa ja havaitsi Don Gasparin saapuneen paikalle.
Hän heilutti kuokkaansa suunnilleen sata jalkaa etäämpänä. Korean takkinsa oli hän viskannut sivulle, mutta kirjaillut saappaat olivat yhä hänen yllään samaten samettihousut ja sombrero. Hänen seuralaisensa hoiteli lapiota.
— Mutta mitä varten? kuiskasi Johnny. Jos hänen kerran on pakko kaivaa kultaa, niin miksei hänellä ole työvaatteita tai ainakin flanellipaitaa?
— Veikkaanpa pennin, että hän tekee kovaa työtä ensi kertaa eläissään, sanoi Yank.
— Ja minä olen varma siitä, ettei hän tee sitä kauan, lisäsin minä.
Don Gaspar oli kuitenkin sitkeämpi kuin luulimme. Emme ehtineet kiinnittää häneen suurta huomiota, mutta aina kun satuimme katsahtamaan hänen taholleen, huomasimme kuokan yhäti heiluvan. Hiekkapussimme kävi hetki hetkeltä raskaammaksi ja jäsenemme samoin. Olimme työskennelleet lujemmin kuin mihin olimme tottuneet, hehkuvassa auringonpaisteessa lisäksi, ja ruuatta. Emme tienneet, milloin meidän olisi ollut lopetettava, ennenkuin aurinko itse ratkaisi asian sukeltamalla vuorten taa.
Jätimme kuokkamme ja lapiomme kaivantoon, mutta pannut veimme myötämme kuivataksemme hiekan niissä. Hevosemme olivat edelleenkin lieassa alaniityllä, mutta aivan lähistöllä näimme kolme vierasta eläintä. Ja samalla suunnalla kohosi ohut savukierukka puiden latvoja kohti. Meillä oli nähtävästi naapureita.