Olimme kuolemanväsyneitä ja niin nääntyneitä, ettemme enää tunteneet nälkääkään. Sytytimme rovion ja asetimme hiekka-astiat sen lähettyville. Mitään kunnollista ateriaa emme jaksaneet ryhtyä valmistamaan, vaan tyydyimme puolivalmiiseen kahviin, hiukan kärventyneeseen silavaan ja kovaan leipään. Lopulta Yank ja minä otimme pannuista kumpikin kourallisen hiekkaa ja ryhdyimme puhaltamaan liikoja pois. Johnny neuvoili meitä levottomana koko ajan:
— Älkää huokuko liian lujasti, pojat! Taivaan tähden, älkää puhaltako kultaa hiiteen! Varovasti, pojat!
Mörähtelimme hänelle ja jatkoimme puhaltamista. Sydämeni tykytti kuin haljetakseen. Pelkäsin itsekin hukkaavani kallista metallia. Sittemmin olen havainnut, että »väärin puhaltamisen» vaara on hyvin pieni.
Tuskinpa siitä lopulta kertyi unssiakaan yhteensä, mutta hiutuina sitä näytti olevan enemmän. Emme kuitenkaan ajatelleetkaan saaliimme arvioimista dollareissa — me katselimme sitä yksinomaan Kultana. Ihastuneina ja kunnioituksella tuijotimme pitkän rupeaman noita pieniä, kimaltelevia jyväsiä. Väsymys toi lopulta unen.
XVII luku.
TYÖTÄ.
Seuraavat päivät olivat jotakuinkin ensimmäisen tapaisia. Haukkasimme hiukan ruokaa silloin tällöin, uurastimme kuumeisesti ja vaivuimme huopakasallemme iltaisin niin väsyneinä, ettemme huolineet vaihtaa sanaakaan. Mutta kultapussi pullistui ja pyöristyi vallan ilahduttavalla tavalla. Viikon lopulla painoi se yli naulan.
Pitkät työpäivät, jännitys ja riittämätön ravinto kuluttivat hermojamme. Ärjyimme toisinaan sangen kiukkuisesti toisillemme ja pari kertaa olimme joutua ihan ilmiriitaan. Johnny ja minä olimme aina valmiit näykkimään toisiamme pienimmästäkin asiasta.
Eräänä aamuna muistimme vasta kaivannolle tullessamme, että olimme jättäneet hevosemme irralleen. Jonkun meistä täytyi kääntyä takaisin, mutta kellään ei ollut siihen halua.
— Minä en ainakaan lähde takaisin, mutisin itsekseni. Minähän pidin niistä huolta eilen.