Johnny iski heti sanoihini.
— Hoo, mutta eilenpä ei ollutkaan Frankin vuoro. Se on tänään. Enkä minä välitä penninkään edestä siitä, mitä hän eilen suvaitsi tehdä.
— Eilen ja muina päivinä, sanoin.
— Häh? kivahti Johnny kiukkuisesti. En kuullut oikein hyvin. Sano uudestaan.
Punoittavin kasvoin katselimme toisiamme hetken.
— Riittää! virkkoi Yank äkkiä käskevästi. Kukaan ei halua palata, eikä liioin jatkaa matkaakaan. Istutaan tähän puunrungolle ja pannaan tupakaksi. Minulla on jotakin sanottavaa teille.
Johnny ja minä käännyimme vähän sotaisen näköisinä. Yank oli aikaisemmin pysynyt tuppisuuna ja nyt hänen närkäs ilmeensä ja komenteleva sävynsä kummastutti meistä. Yhtäkkiä tuntui minusta kuin olisin ollut pahankurinen pikku poika ja Johnnystä taisi tuntua samantapaiselta. Emmittyämme hieman istuuduimme.
— Tuumitaanpas nyt asioita vähän, sanoi Yank päättävästi. Olemme olleet täällä jo viisi päivää, eikä kertaakaan ole vielä syöty kunnon ateriaa. Ei meillä ole hääviä leiriäkään, eikä kaupungissa ole käyty ollenkaan. Lähin naapurimmekin on meille aivan tuntematon. Olemme olleet niin kirotun työteliäitä, ettemme enää muista, miten kunnon kansalaisten on oltava ja elettävä. Mutta nyt on tehtävä täyskäännös. Meillä on naulan verran kultaa. Paljonko se on dollareissa? Laske, Johnny!
— Suunnilleen kaksisataaviisikymmentä, vastasi Johnny hetken kuluttua.
— Jatka. Paljonko siitä tulee miestä kohti?