»Muistakaa, että te itse olette saanut aikaan tämän keskustelun», hän huomautti. »Nyt minun täytyy pyytää teitä varmasti lupaamaan, että lähdette tästä maasta, ettekä enää palaa.»
»Sitä en lupaa», vastasi Ned Trent.
»Sitten täytyy keksiä keino, millä teistä pääsemme!» uhkasi aseman päällikkö, jonka viha vihdoin syttyi.
»Vai niin», sanoi vieras lauhkeasti.
Galen Albret kohotti kätensä ja laski sen taas alas. Vaskenkarvaiset helakkapukuiset miehet lappoivat peräkanaa ulos.
IV luku.
Ulkona miehet hajaantuivat kukin omaisiaan tai ystäviään hakemaan. Vieras viivähti hetkisen epäröiden parvekkeen ylimmällä portaalla, sitten verkalleen kulki pientä katua alaspäin, jos sitä saattoi kaduksi sanoa, kun hevosia ei ollut ensimäistäkään. Vasemmalla kädellä olivat rivissä neliskulmaiset kalkilla valkaistut talot, porraspielessä kukkamaat, vanha kirkko ja verstas. Oikealla puolella oli leveä nurmettunut kenttä ja sen alla etäistä ulappaa kohti liukuva Moose. Vieras viivähti pienellä sillalla, katsellen uteliaana ympärilleen. Suuri kaupparakennus ja sen ovelle vievä kapea varustettu kuja herättivät hänen huomiotaan; varastohuone hirsiaitauksineen, linna itse niinikään jykevine hirsivarustuksineen ja neliskulmaisine hirsitaloineen. Hetken kuluttua hän jälleen jatkoi kuljeskeluaan. Kaikkialla, minne hän vain meni, ihmiset töllistelivät häntä ja herkesivät mikä mistäkin työstään. Ei kukaan puhutellut häntä, ei kukaan estellyt häntä. Hän oli kaikin puolin vapaa kuin ilma itse. Mutta saarten ympäri juoksikin joka puolella Moose, katkaisten tiet, ja sen takana uhkasi erämaa — sulkien kuin rautaisten salpain taa aseettoman miehen.
Vankeuttaan mietiskellen vapaakauppias unohti ympäristönsä. Asema, joki, metsä, etäinen merenlahti hälvenivät hänen silmistään ja hän vaipui syvään mietiskelyyn. Aistillisesta tietoisuudesta ei jäänyt muuta kuin tunne laskevan auringon hivelevästä keväisestä lämmöstä. Vihdoin hän huomasi jotain muutakin. Hän vilkaisi ylös. Hän näki aivan lähellään hyvännäköisen ranskalaisen puoliveren, joka rakennuksen seinustalla paistatti päivää, katsoi häntä suoraan silmiin ja väläytti hänelle ystävällisen hymyn.
»Halloo», sanoi Akilles Picard, »te makaatte. Minä olen huutanut teitä pari kolme kertaa.»
Vankia näytti miellyttävän tämä tervehdys, vaikka tervehtijä olikin vihollinen. Ehkäpä se vain sattui oikeana vastaukselle otollisena sielullisena hetkenä.