»Miks'ei hän sitten ole vieraanamme?»
Galen Albret ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän taas pyysi teetä. Neitonen kääntyi pois maltittomasti. Tässä oli jotain arvotuksellista, eivät turkismatkustajat, ei hänen imettäjänsä Wishkobun eikä edes isä tahtonut sitä selittää. Ensinmainitut olivat tyhmästi irvistäneet; toinen oli peittänyt kasvonsa saalillaan, kolmas pyysi teetä.
Neitonen ojensi isälle kupin, epäröi, uskalsi sitten kysyä, oliko hänen sallittu tervehtiä vierasta, jos sattuisi tilaisuus.
»Hän on gentlemani», vastasi isä.
Neitonen maisteli teetään miettiväisenä, mielikuvitus vilkkaassa toimessa. Hän muistutteli jälleen mieleensä vieraan kuin pronssiin valettuja kasvonpiirteitä. Niissä oli jotain epämääräisen tuttavallista, joka näytti aavemaisilla sormilla koskettavan hänen tietoisuuttaan. Hän sulki silmänsä ja koetti palauttaa ne mieleensä. Äkkiä ne pakenivat. Sitten ne taas, hänen huomionsa muihin vaeltaessa, hiipivät takaisin, rukoilevasti kolkuttaen hänen muistojensa oveen.
Huoneessa oli paksut uutimet ja syvät ikkuna- ja oviaukot, sillä se oli hirsistä rakennettu ja laudotettu. Vaikka kirkas keväinen auringonpaiste ulkona vielä täytti Moosen laakson tulvallaan, olivat sisällä varjot samettisormillaan ruvenneet sammuttamaan kirkkaampia valoja. Virginia heittäytyi nurkkaan nojatuoliin istumaan.
»Virginia», sanoi Galen Albret äkkiä.
»Isä?»
»Et enää ole lapsi, vaan nainen. Haluaisitko lähteä Quebeciin?»
Neitonen ei paikalla vastannut, vaan punnitsi kulmiaan rypistäen.