»Tahdotko, isä, että lähden?» hän vihdoin kysyi.
»Olet kahdeksantoistavuotias. On aika, että lahdet maailmaa katsomaan, on aika, että opit tuntemaan muitakin ihmisiä. Mutta matka on vaikea. Ehkä en saa sinua nähdä vuosikausiin. Sinun täytyy olla vieraitten kanssa.»
Galen Albret jälleen vaikeni. Hän oli ollut aivan liikkumatta, huulet vain olivat parran sisästä mutisseet.
»Tee muutoin aivan kuin haluat», hän hetken kuluttua lisäsi.
Neidon mielessä syntyi paikalla ristiriita hänen ainaisten unelmiinsa ja tunteittensa välillä. Mutta asian kaikkien kimalteitten alla ei oikeastaan ollut mitään, joka olisi houkutellut häntä lähtemään. Täällä oli hänen isänsä, täällä kaikki, mikä hänelle oli rakasta; siellä kaukana vain uutta ja — yksinäistä.
Hänen elämänsä täällä oli ehkä hieman mutkikasta, mutta se oli hänelle tuttua. Hän tunsi ihmiset, ja heidän ystävällisyytensä ja yksinkertainen käytöksensä häntä kohtaan tuottivat hänelle jokapäiväistä herkeämätöntä iloa. Jokainen elämän seikka kohtasi hänet tottumuksena, tavan vaateparteen puettuna. Mutta maailmasta hän ei muuta tiennyt, kuin mitä oli kyennyt kirjoista itselleen kuvittelemaan, ja siitä hänen mielikuvituksensa oli vain saanut sen verran tosituntua, että se ylläpiti hänessä epäluottamusta itseensä.
»Täytyykö minun päättää paikalla?» hän kysyi.
»Jos lähdet tänä vuonna, niin sinun tulee lähteä Abitibin brigadin kanssa. Siihen saakka on sinulla aikaa miettiä.»
»Kiitoksia, isä», impi suloisesti virkki.
Varjot varastivat heidän ympäriltään piirteen toisensa jälkeen, kunnes oli jäljellä vain teeneuvojen kirkas hopea ja kiillotetun puun loisto ja avo-oven aukkosuunnikas. Galen Albret oli vain liikkumaton pimeä kasa. Virginian harmaat värit hävisivät hämäryyteen.