Aika kului. Kello naksutti sitä menoaan. Kyökistä kuului heikkoja ääniä ja ulkoa vielä heikompia. Sitten ovisuunnikas pimeni ja joku mies kurkisti epävarmasti huoneeseen. Miehellä oli päässä hattu, josta riippui hoikka haikaransulka; hänen olkapäänsä olivat korkeat; reitensä solakat ja sirot. Valoa vasten näkyi vyötupsun ja housuripsujen ulkoreuna.
»Oletteko täällä, Galen Albret?» hän uhmaten kysyi.
Hämärän salaperäinen lumous särkyi. Tuntui siltä, kuin olisi ilma äkkiä tullut uhkaavan täyteen vastarinnan sähköä.
»Entä sitten?» kajahti päällikön jäykkä varma ääni vastaan.
»Aivan niin, näen teidät nyt», vastasi vieras huolettomasti, kiikuttaessaan itsensä nojatuolin käsipuulle ja toista jalkaansa heilutellen. »Epäilemättä te jo olette vakuutettu aikeistani.»
»En voi muistaa, että olisin lähettänyt teille sanaa ja kutsunut teitä puheilleni.»
»Oikein», nauroi nuori mies hieman tuikeasti. »Te ette tosiaankaan ole kutsunut. Olen tullut kutsumatta. Minua ei vähääkään liikuta, mitä te tahdotte. Mitä te luulette minun välittävän siitä, mitä kukaan tästä joukosta tahtoo tai on tahtomatta? Olen, Jumalan kiitos, ainakin tahtoni herra. Ellei teitä miellytä se, mitä minä teen, niin voittehan helposti estää minua.» Hänen äänensävyssään oli ilmeinen uhma. Galen Albret näytti tahallaan olevan sitä huomaamatta.
»Minun ei ole tapana polttaa tupakkaa tässä huoneessa», sanoi vanhempi puhuja.
»Olen utelias näkemään, paljonko siedätte», vastasi nuorempi, poltellen edelleen.
Hän heitti päänsä takakenoon ja katsoi vastustajaansa peittelemättömällä uhmalla, saadakseen hänet suuttumaan. Tulitikku sammui.