Virginia, joka kuunteli tätä yhä yltyvän kiukun ja hämmästyksen valtaamana, ei enää voinut pidättää itseänsä, vaan ryhtyi puolustamaan tavallisesti niin itsevaltiaan isänsä arvoa, huolimatta siitä, ettei tällä itsellään näyttänyt olevan vähääkään halua puolustaa itseään. Sohvan pimeästä nurkasta puhuen hän kysyi hillityllä äänellä:
»Onko matka sitten niin pitkä, hyvä herra, että se paikalla antaa aihetta moisiin aavistuksiin — ja moiseen katkeruuteen?»
Mies heti kohta nousi seisaalleen, hattu kädessä, ja paperossi piirsi tulisen kaaren tyhjää liettä kohti.
»Pyydän teiltä vilpittömästi anteeksi», hän huudahti, »en tiennyt, että te olette täällä!»
»Pyytäkää mieluummin anteeksi isältäni», Virginia vastasi.
Nuori mies astui eteenpäin ja lupaa kysymättä sytytti suuren lampun.
»Se on totta», hän vastasi kolkosti, melkein huomaamattoman paussin jälkeen, joka ilmaisi hänen sisällistä harmiaan. »Hetki on teidän. Puhukaa.»
»Haluaisin saada tietää, koska minun tulee lähteä la longue traverselle?»
»Vieläkö te haudotte tuota loruat?»
»Nimittäkää lähtöäni millä nimellä tahdotte — minulla on sille nimi.
Koska tulee minun lähteä?»