»En ole päättänyt.»
»Ja sillä välin?»
»Tehkää mitä haluatte.»
»Ah, kiitos tästä jalomielisyydestä», huudahti nuori mies juhlallisen teeskennellyllä äänellä, joka tuntui kylläkin ivalliselta. »Tehkää mitä haluatte — täällä — siunattu etuoikeus tosiaan! Saan kulkea missä haluan, puhua jokaisen kanssa, jolla on minulle hyvä sana, rangaista niitä, joilla ei ole! Mutta erehdynkö minä arvatessani teidän riistalakinne olevan semmoisen, että olisi suotta pyytää rihlaani takaisin kovin avuliaalta Placedelta?»
»Teillä on tarkka vaisto», myönsi aseman päällikkö.
»Se on minun parhaita puoliani», jatkoi nuori mies härnäten. Hän raapaisi tulitikulla valkeata ja valitsi sen valossa paperossin.
»Neiti, joka oli tykkien luona!» hän lauhkeasti itsekseen ihmetteli.
Hän kulki huoneen poikki luoden impeen tutkimattoman katseen, tämän katsellessa häneen ylöspäin hillityllä mielellä anteeksipyyntöä odottaen — ja Galen Albretin istuessa liikkumattomana ison nojatuolinsa pimennossa. Mutta tuokion kuluttua immen tyyni tarkkaavaisuus petti. Tuossa miehessä oli jotain, joka kiihotti hänen tunteitaan — uteliaisuudenko, säälin, harmin vaiko pienen puolustusvaistoisen pelon vuoksi, sitä hän ei kyennyt itselleen selittämään. Vaikutus ei kuitenkaan ollut aivan epämieluisakaan, ja samoin kuin iltapäivällä tykkien luona, oli joku osa immen itsetietoisuudesta yhä vieläkin myötätuntoinen häntä kohtaan, mikä sitten lieneekin ollut hänen salainen vetovoimansa. Neitonen tunsi hänessä jotain hallitsevaa, samoin kuin metsän eläin vaistomaisesti tuntee luomisen herran läsnäolossa ja luo alas katseensa. Loukkaantumus ei häntä heittänyt, mutta sen pinnalle levisi hämmennyksen peite, joka riisti siltä mahdin. Miehessä, hänen luonteessaan, sanoissaan, tavoissaan oli jotain, joka välittömästi vetosi hänen impeytensä näihin saakka nukkuneihin vaistoihin, niin että hänen sydämensä tälläkin itsetietoisen vastarinnan kiihkeällä hetkellä asettui vieraan puolelle. Ylivaltaisena immen mieleen hiipi se tunne, ettei hän toiminut siten kuin sisimmässään piti sopivana. Hän tiesi, että hänen tuli iskeä, mutta hän ei kyennyt panemaan iskuun oikeata voimaa. Tästä huomiosta hämmentyneenä hän räväytti silmiään ja loi katseensa alas. Ja mies huomasi tämän ja voimansa älyten sukkelasti istahti hänen viereensä leveälle sohvalle.
»Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, neiti», hän alkoi, äänen vaipuessa syväksi meheväksi soitannoksi, joka oli omituisen hyväilevää. »Teidän mielestänne ehkei ole mitään, joka minua puolustaisi, mutta kun miehelle on suotu nähdä taivasta vilaukselta vain seuraavassa tuokiossa tullakseen helvettiin heitetyksi, niin ei hän juuri paljoa välitä siitä, miten sanansa asettaa.»
Koko ajan hän silmillään etsi neidon silmiä, jotka vaatimusta välttelivät, ja se voimakas miehuullinen lumoustenho, jota hänessä oli niin elämänhaluinen runsaus, valtasi immen tottumattoman mielen. Galen Albret muutteli levottomana asentoaan ja loi silmäyksen heihin päin. Vieras tämän huomatessaan alensi ääntään ja puhui vielä hiljemmin, melkein liioitellun vakavasti.