»Varmaankin voitte antaa anteeksi minulle, epätoivoiselle miehelle, melkein mitä tahansa?»
»En vähääkään käsitä teitä», sanoi Virginia huomattavalla voimanponnistuksella.
Ned Trent nojautui eteenpäin, kunnes hänen intoiset kasvonsa olivat melkein immen olkapäässä kiinni.
»Ehkä ette», hän intoili; »en voi pyytää teitä koettamaan. Mutta otaksukaa, neiti, että olisitte minun asemassani. Otaksukaa, että teidän silmänne olisivat — samoin kuin minun — nähneet paljasta kiljuvaa erämaata taivas tiesi kuinka kauan; että saisitte lopulta nähdä todellisia huoneita, todellista ruohoa, todellisia ovensuu-puutarhoja, jotka juuri ovat kevään kukkaan puhkeamaisillaan, oikeata ruokaa, oikeita vuoteita, oikeita kirjoja, oikeita ihmisiä, joiden kanssa saattaa vaihtaa ymmärtämyksen sanan, ja vielä enemmän, neiti — naisen semmoisen, josta uneksimme pitkinä metsäöinä tähtien alla. Ja tietäisitte, että toiset onnelliset saavat jäädä tätä nauttimaan, mutta että te, onneton, olette tuomittu millä hetkellä tahansa tästä luopumaan ja lähtemään sille pitkälle retkelle. Ettekö tekin, neiti, olisi katkera? Ettekö tekin pilkkaisi ja tiuskisit Ajatelkaa, neiti, minulla ei ole edes sitä pientä tyydytystä, että voisin ihmisiä suututtaa. Vaikka heitä kuinka loukkaisin, he vain kääntyvät pois ja sanovat toisilleen: 'Emme viitsi tuosta pahastua, sillä hän, miesparka, on juuri sille pitkälle retkelle lähdössä.' Siitä syystä isänne sietää minun puoleltani tyynesti semmoistakin, jota ei kukaan muu saisi rankaisematta tehdä.»
Virginia istui sohvassa pystyssä kuin patsas, kädet helmassa ristissä, ihmeteltävät mustat silmät suoraan eteenpäin katsoen, kokien välttää vieruskumppaninsa itsepintaista katsetta. Tämän huomio oli kiintynyt hänen eläviin ja ilmettään vaihtaviin kasvonpiirteisiinsä, mutta ilmeisellä tyytyväisyydellä hän myös pani merkille Galen Albretin yhä kiihtyvän levottomuuden. Tätä ilmaisi vain jalkain muutteleminen, sormien napsutus ja pörhöisen pään kääntelyt — pienetkin oireet ovat semmoisessa miehessä merkitseviä. Hiljaisuus yhä syveni, sitä myöten kuin varjot yhä sankempina lähestyivät ainoata palavaa lamppua, Virginian koettaessa välttää, ettei uppoisi niiden omituisten tunteitten tulvaan, jotka tämän miehen persoonallisuus oli mukanaan tuonut.
»Ei näytä siltä —» väitti impi hämmentyneenä, »en tiedä — ihmiset usein ovat tässä maassa ulkona vuosikausia yhteen mittaan. Pitkät matkat eivät ole meidän kesken tuntemattomia. Me olemme niihin tottuneet.»
»Mutta ette la longue traverseen», väitti nuori mies synkkänä.
»La longue traverseen», neitonen toisti suloisena ihmettelyssään.
»Toisinaan sitä sanotaan kalman matkaksi», mies selitti.
Neitonen kääntyi katsomaan häntä silmiin, kasvoillaan ällistyneen pelon häälyvä ilme.