»Hän ei ole siitä milloinkaan kuullut», sanoi Ned Trent itsekseen ja sitten ääneensä: »Kun mies sille lähtee, niin jäävät mukavuudet. Häntä odottaa nälkä ja väsymys, kylmä ja tauti. Lopun lopuksi häntä odottaa kuolema ja hän on iloinen, kun se tulee.»
Miehen äänessä oli jotain, joka pakotti uskomaan; hänen kasvoissaan oli jotain, joka immelle sanoi, että talvi- ja kesämatkan välttämättömät rasitukset olisi moinen mies helposti kestänyt, olivatpa ne kuinka kamalia tahansa. Häntä pöyristytti.
»Onko tuo kamala matka välttämätön?» hän kysyi.
»Ah, on.»
»En ymmärrä —»
»Täällä pohjolassa harva meistä ymmärtää», myönsi nuori mies, katkeruuden sointi äänessä värähtäen. »Mahtisana, ja me tottelemme. Mutta tämä ei ole asian ydin. Minä en ole kertonut näitä asioita teitä pelottaakseni; olen vain koettanut puolustaa omia tekojani. Koskeeko tämä hieman teihin? Saanko anteeksi!»
»Minä en voi ymmärtää, kuinka semmoinen on mahdollista», impi intti jonkun verran hämmentyneenä, »miksi semmoiset matkat ovat välttämättömiä. Järkeni ei voi käsittää selityksiänne.»
Vieras nojautui äkkiä eteenpäin, miehen magneettinen yksilöllisyys silmistä hehkuen.
»Entä sydämenne?» hän hengähti.
Se oli se hetki. »Sydämeni» — neitonen toisti, ikäänkuin hänen katseensa hehkusta hämmentyneenä, »sydämeni — ah — kyllä!»