Samalla veri tulvana syöksyi hänen kasvoihinsa ja kaulalleen. Hän tempasi silmänsä pois ja lyyhistyi takaisin nurkkaan, vuoroin punastuen, vuoroin kalveten, vihastuen, pelästyen, hämmentyen, kunnes miehen katse, puoleksi halliten, puoleksi rukoillen, jälleen valloitti immen katseen. Galen Albret oli lakannut tuoliaan takomasta. Hän istui hämärässä valossa suoraan eteensä katsoen valtavana, alallisena, julmana.
»Minä uskon teitä —» Virginia vihdoin hätäisesti kuiskasi. »Säälin teitä!»
Hän nousi mennäkseen. Nopeaan kuin välähdys mies sulki tien.
»Älkää! älkää!» impi rukoili. »Minun täytyy lähteä — te olette järkyttänyt mieltäni — minä — minä en enää ymmärrä itseäni —»
»Minun täytyy saada nähdä teidät uudelleen», mies kiihkeästi kuiskasi.
»Tänä yönä — tykkien luona.»
»Ei, ei!»
»Tänä yönä», hän vaati.
Virginia loi silmänsä häneen, tällä kertaa puolustusvoiman menettäneenä, niin että mies niiden syvyyksien läpi näki hänen sielunsa syvimpään saakka.
»Voih», hän väristen rukoili, »antakaa minun mennä. Ettekö näe — minun täytyy itkeä!»
VI luku.