Ned Trent hetkisen tuijotti pimeyteen, johon Virginia oli kadonnut. Sitten hän huolestunein ilmein jälleen ryhtyi siihen tehtävään, jota varten oli tullut, sillä tämän mielettömän yrityksen odottamattomat mielenliikutukset olivat järkyttäneet häntä. Kahdesti hän puoleksi kääntyi, ikäänkuin seuratakseen poistunutta. Olkapäitään ravistaen hän sitten kiinnitti huomionsa vanhukseen, joka oli nojatuolin pimennossa.
Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta enempiin puheisiin, sillä paikalla, kun ovi kalahti kiinni, havahtui Galen Albret toimettomuudestaan. Hän hyppäsi jalkeilleen. Miehen koko ulkomuoto kävi äkkiä sähköiseksi, kauheaksi. Hänen silmänsä paloivat; hänen tuuheat silmäkulmansa nytkähtelivät yhteen päin suonenvedontapaisesti; hän murti suutaan ja parta vääntyi omituisiin kiehkuroihin; hänen jykevä vartalonsa suoristui pelottavaksi; ja ääni kuohautti paisuvan rinnan syvänteistä intohimoisen sanatulvan.
»Piru vieköön, nuori mies!» hän pauhasi, »te menette liian pitkälle! Pitäkää varanne! Minä en kärsi tätä! Vai uskallatte te mielistellä tytärtäni minun silmieni edessä!»
Ja Ned Trent, seisten lampun valon himmeässä kehässä, niin että hänen rohkeat ivalliset kasvonpiirteensä kuvautuivat huoneen hämärää vastaan, heitti päätään taapäin ja nauroi. Se oli kirkas, vaikka matala nauru, ja siinä olivat kaikki voitonriemun ja hävyttömyyden perkeleet. Kaikki harkitut sanalliset solvaukset olivat olleet suotta, mutta tämä yksi ainoa naurunrähäkkä tehosi. Vapaakauppias näki vastustajansa siristävän silmiään. Hetkisen näytti siltä, kuin hyppäisi aseman päällikkö hänen niskaansa.
Pakottaen itseään, niin että muoto mustui ponnistuksesta, Galen Albret sitten malttoi mielensä ja alkoi rajusti ja taukoamatta takoa soittokelloa kämmenellään. Hetken kuluttua Matthews, se englantilainen palvelija, hyökkäsi sisään. Aseman päällikkö ei alussa saanut sanotuksi hänelle sanaakaan. Mutta lopulta hän sai soperretuksi veneensä kokkamiehen nimen niin rajulla kädenliikkeellä, että pelästynyt palvelija käsitti asian paljaan kauhistuksen voimalla ja juoksi ulos suin päin Me-en-gania hakemaan.
Tämä äärimmäinen ponnistus näytti selvittäneen puheen väylät. Galen Albret alkoi syytää vastustajaansa vastaan käheällä äänellä nopeita hajanaisia lauseita, haukkoen henkeä joka lauseen välillä.
»Te herätitte henkiin vanhan kulkupuheen — la longe traversen — lorun. Tulkoon siitä todellisuus — teille — minä tahdon sen. Piru vieköön — ette saa pitää minua pilkkananne —»
Ned Trent hymyili. »Te ette petä minua», hän vastasi kylmästi.
»Vaiti!» huuti aseman päällikkö. »Vaiti! — Ei sanaakaan! — Olette puhunut kylläksi —»
Me-en-gan hiipi huoneeseen. Galen Albret alkoi paikalla puhua hänelle ojibwan kielellä, sitä myöden mieltään malttaen kuin puhui.