»Kuule tarkkaan, mitä sanon», hän alkoi. »Lue kaikki pyssyt, mitä täällä on — paikalla. Pidä huoli siitä, ettei kukaan saa antaa tälle miehelle ruokaa eikä aseita. Tiedät jutun la longue traversesta. Tämä mies lähtee sille. Anna tieto väelleni. Minä, päällikkö, käsken. Valmista kaikki paikalla — ymmärrätkö, paikalla!»
Ned Trent ei odottanut enempää kuullakseen, vaan asteli huoneesta huolettomasti, iloista venemiehen laulua viheltäen. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonutkin.
Maille vaipui, hänen ulos tullessaan, idän taivaalta pohjolan pitkä hämärä rusovarjoineen. Kevyt tuuli henki lahdelta vastavirtaan. Vapaakauppias veti keuhkonsa täyteen illan ilmaa.
»Sama se, luulen hänen sittenkin tulevan», hän itsekseen puhui. »La longue traverse ei anna suurille toiveille sijaa, vaikka sille paikallakin lähtisi. Mutta tämä uusi jousen jänne lupaa enemmän. Minä luulen saavani rihlan — jos hän tulee!»
VII luku.
Virginia juoksi nopeaan kapeita portaita omaan huoneeseensa, jossa hän heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvonsa pieluksiin.
Hänen mielensä oli kovin järkkynyt, niinkuin hän oli sanonutkin. Ja lisäksi hän pelkäsi.
Hän ei voinut käsittää miksi. Tähän saakka hän oli miesten seurassa liikkunut puhtaana, ylevänä, kirkkaana. Nyt tämä kaikki yhdellä iskulla luhistui raunioiksi. Vieras oli raastanut hänen hienoimpia tunteitaan. Solvaissut hänen isäänsä hänen läsnäollessaan; — tästä hän oli vihoissaan. Loukannut häntä itseään; — tästä hän oli peloissaan. Pyytänyt uutta kohtausta; — mutta tästä ei ainakaan tullut mitään, — ei ainakaan sillä tavalla kuin hän oli ehdottanut. Ja kuitenkin immen täytyi itsekseen myöntää, että hän tunsi suloista ihmetystä, mitä tuo mies nyt tekisi, ja epämääräistä halua saada nähdä hänet uudelleen tämän perille päästäkseen. Mutta siitä hän taas vihasi itseään, kun ei voinut menestyksellä taistella tätä tunnetta vastaan. Ja näin hän oli sekavien tunteitten, pelon, ylpeyden, vihan ja kaipauksen ristiaallokossa, kunnes Wishkobun, intiaaninainen, hiipi sisään pukemaan häntä päivällisiksi juhlapukuun, sillä tätä suuren maailman tapaa hän ja hänen isänsä vakaasti noudattivat. Hän joutui siten puhumaan pehmeätä ojibwan kieltä ja keskustelun kuluessa unohti osan mielenliikutuksestaan ja tyyntyi taas jonkun verran.
Pinta-ajatusten ainakin täytyi tällä haavaa kiintyä toisiin asioihin. Intiaanivaimon täytyi kertoa hänelle hopeaketusta, jonka Mu-hi-ken, eräs hänen heimonsa mies, oli tuonut; mitä Akilles Picard oli vastannut, kun Mac Lane oli häntä soimannut; metsäpalosta, joka oli nähty kaukana idässä, ja arveluista, kuinka tuli oli irti päässyt, kun siellä päin ei tietty olevan ihmisiä. Mutta kesken tätä asiasta toiseen poikkeavaa juttelua Virginia tunsi mielessään jotain uutta, jotain suloista, vaikka vielä epämääräistä. Puoleksi pilailevan, puoleksi hellätunteisen keskustelun rattoisimpina hetkinä hän tunsi sen kohotuksen alta päin salpaavan henkeään, niin että hän mieli mitä lyhykäisimmäksi hetkeksi kesken vaieta, ikäänkuin odottaen jotain sanomaa, jota ei kuitenkaan kuulunutkaan. Häntä kiehtoi uusi nykyhetken ilo, läheisen tulevaisuuden veres toivo, vaikka sekä ilo että toivo perustuivat johonkin hänelle tuntemattomaan. Se oli tuleva myöhemmin.
Alemmassa hallissa kajahteli nopeita askelia, kuului vihellystä, sitten iloista reipasta laulua: