Minä kultani menetin,
Vaikka ansiottani,
Ruusuvihkon vuoksi,
Jota en antanut.
Kauan olen sinua lempinyt
Enkä unhota milloinkaan!
Virginia vaikeni äkkiä eikä puhunut enempää, ennenkuin kulki alas neuvostohuoneeseen, johon pöytä oli päivälliseksi katettu.
Kaksi kynttilää hopeajaloissa valaisi huonetta. Herrat odottivat häntä jo, kun hän astui sisään, ja paikalla kävivät istumaan jykeviin kuluneihin tuoleihin. Valkoinen palttina ja kiiltävä hopea koristivat pöytäkalustoa. Galen Albret istui pöydän toisessa päässä, Virginia toisessa. Kahden puolen olivat tohtori ja rouva Cockburn; Mc Donald, pääkauppias; Richardson, hänen apulaisensa, ja Englannin valtiokirkon lähetyssaarnaaja Crane. Matthews tarjosi ruokaa ankaraa arvojärjestystä noudattaen, ensin aseman päällikölle, sitten Virginialle, sitten tohtorille ja hänen vaimolleen, Mc Donaldille,, kauppa-apulaiselle Cranelle, kuten arvo vaati. Samaa järjestystä oli noudatettu huoneeseen tultaessa. Siten nämä ihmiset ylläpitivät jonkinmoisia muistoja suuresta maailmasta, kuudensadan mailin päässä linnuntietä kulkien lähimmästä kaupungista.
Lasiastiasto oli hienoa, hopeat painavat, palttina mitä vaikeinta. Matthews hoiti tarjoilua moitteettomasti: mutta pään päällä oli erämaa-aseman karkea hirsikatto, joen takaa kuului heikosti susien ulvontaa. Ruokia oli riisiä, curryä, suolattua sianlihaa, perunoita ja papuja; sillä riistaa oli tähän aikaan vuodesta niukasti, eikä kala vielä noussut jokeen säännöllisesti.
Virginia istui koko aterian ajan omituisen hajamielisenä. Hänen mielessään ei muodostunut mitään itsetietoisia ajatuksia, mutta siitä huolimatta hän mielestään punnitsi painavia asioita. Kun häneltä nimenomaan kysyttiin jotain, niin hän vastasi vienosti. Suuren osan ajasta hän tutki isänsä kasvoja. Ne olivat hänen mielestään vanhat. Näkyivät jo ne juovat, jotka lapsen rintaan vaikuttavat kuin äkkiarvaamaton tuskallinen puukonpisto — suupielien veltostuminen, ohimoiden rypyt, silmäin väsynyt ilme. Virginian omat silmät kyyneltyivät. Se subjektivisen passivinen mielentila, johon äsken syttynyt, mutta vielä huomaamaton rakkaus oli hänet saattanut, tuuditti häntä vienouteen. Hän tyytyi asioihin semmoisina, kuin ne hänelle esiintyivät. Hetkeksi hän unohti päivän tapaukset ja eli vain niiden kaikkien synnyttämässä tunnelmassa. Vieras ei enää herättänyt hänessä vihaa, sen enempää kuin suruakaan, kiintymystä sen enempää kuin pelkoakaan. Välittömien tunteitten nukkuessa hän haaveillen liiteli uuden asiaintilan pilvillä.
Tämä ylevä mieliala vaikutti, ettei häntä aterian jälkeen huvittanut muiden seura. Aseman päällikkö meni Richardsonin kanssa kahden kesken. Tohtori sytytti pitkän manillasikarin ja lähti pihan poikki sairashuoneeseen. Mc Donald, Crane ja rouva Cockburn astuivat saliin ja istuivat pianon läheisyyteen. Virginia epäröi, heitti sitten saalin päänsä yli ja astui ulos leveälle verannalle.
Pohjolan yön aava, loistava ihanuus tulvi oikopäätä hänen sieluunsa. Suoraan hänen edessään revontulet hehkuivat, loimuivat, riutuivat ja taas väreillen leimahtivat. Kerran niiden pitkät kielet jo hulmahtivat ohi taivaan navan; seuraavassa tuokiossa ne olivat murtuneet ja valuneet takaisin kuin valopuro Otavan päällä kaartuvaan kehäänsä. Ne eivät hetkeksikään vakaantuneet alalleen. Niiden levottomuus huomaamatta rikkoi illan rauhan; mutta uhkeutensa se sai pitää.
Verrattuna tähän äärettömyyden sädehtivään kaartoon maa oli kutistunut kapeaksi mustaksi samettinauhaksi, josta ei erottanut mitään, ennenkuin taivaanranta äkkiä katkesi kuusien ja petäjäin tyveneen ääriviivaan. Ja mahtava Moose joki kaiken aikaa liukui siitä ohi merta kohti kiiltävine, kimaltelevine, jopa loukkaavan räikeine heijastuksineen.
Niin nopeata ja hämmentävää oli näiden molempain suurten mahtien — kymen ja taivaan — liikunto, että mielikuvituksen oli vaikea uskoa äänettömyyteen.
Oli kuin olisi maa ollut täynnään huutoa ja melskettä. Vaikka yö todenteolla oli hiljainen kuin tropiikin ilta. Sudet ja vetokoirat vastailivat toisilleen häiritsemättä; hernekertun kaunis laulu hiipi metsästä huokuen taivaallista rauhan henkeä kuten ainakin.