Virginia nojasi kaidepuita vasten ja katseli tätä kaikkea. Hänen sydämensä oli paisunut tunteista, joista toiset olivat semmoisia, ettei hän edes tiennyt niille nimeä; hänen silmänsä olivat täynnään kyyneliä. Eilisestä hänessä oli jotain muuttunut, mutta hän ei itsekään tiennyt, mitä se oli. Himmeät viisaat tähdet, kalpea parhaillaan laskeva kuu, hivelevä etelän henkäys olisivat voineet hänelle kertoa, sillä ne ovat vanhat ja viisaat maailman asioissa. Joskus väläytti tavallista kirkkaampi leimaus erästä lipputangon alaisista pronssitykeistä. Silloin värähti Virginiankin sydän. Hän kuvitteli säikähtäneensä heijastusta.
Hän ojensi käsivartensa yötä kohti, syleillen sen ihanuutta ja huoahti myötätuntoaan sen aikomuksille, jota hän ei tiennyt. Hän tunsi levottomuuden himotusta; mutta ei kuitenkaan haluttanut lähteä. Mutta ei ainoakaan ajatus muistellut vierasta, — sillä hän ei vielä ymmärtänyt.
Sitten hän aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia, kuuli hänen äänensä hämärästä aivan polvensa vierestä. Näytti itsestään selvältä, että hänen piti olla siellä; osana rauhattomasta ihanasta yöstä, osana hänen mielialoistaan. Impi ei hämmästyksestä kavahtanut, vaan puoleksi sulki silmänsä ja nojasi kauniin päänsä verannan pylvästä vasten. Mies vienolla äänellä hyräili vanhaa erämieslaulua:
Taattoni talon takana,
Lennä, sydämeni, lennä,
Taattoni talon takana
On ihana omenapuu.
»Ah neitoni armas», rikkoi hiljaisuuden hivelevä ääni, »suloinen on yökin, hivelevä kuin silmäsi. Ettekö minua tervehdi?»
Neito ei hievahtanut. Hetken kuluttua laulaja jatkoi lauluaan.
Kolme prinssin tytärtä,
Lennä, sydämeni, lennä,
Kolme prinssin tytärtä
Sen alla uinuaa.
»Eikö prinsessa tahdo jättää unelmainsa sisaria?» ääni haaveillen kuiskasi. »Eikö hän tule?»
Virginia värisi, puoleksi avasi silmänsä, mutta ei liikahtanut. Näytti siltä, kuin olisi pimeys huoahtanut ja sitten jälleen puhjennut säveliin.
Nuorin heistä herää,
Lennä, sydämeni, lennä,
Nuorin heistä herää
Sisko, aamu hämärtää!