Laulu katkesi tällä kertaa ilman ainoatakaan puolustuksen sanaa. Impi avasi silmänsä suuriksi ja henkeään pidättäen tuijotti eteensä laulajaan.
Ei, se on vain tähti,
Lennä, sydämeni, lennä,
Ei, se on vain tähti,
Joka lempeämme valaisee!
Viimeisen edellinen sana lausuttiin intohimoisella väreilevällä kurkkuäänellä ja se hälveni hiljaisuuteen.
»Tule!» mies jälleen toisti, tällä kertaa melkein käskevällä äänen sävyllä.
Impi kääntyi hitaasti ja meni hänen luokseen, silmät lapsekkaina, säikkyneinä, huulet auki, kasvot kalpeina. Tultuaan miehen kasvojen eteen hän horjui ja oli kaatua kumoon.
»Mitä minusta tahdotte?» hän raukeasti sanoi, itkun nyyhke äänessään.
Mies katsoi häneen terävästi, naurahti ja huudahti jokapäiväisellä, asiallisella äänellä:
»Kas vaan, jopa luulen, että lauluni teitä säikäytti. Se on vain venelaulu. Tulkaa, lähdemme laveteille istumaan, niin saamme jutella.»
»Voih!» neitonen huohotti hieman hysteerillisesti. »Elkää tehkö niin toiste! Elkää. En käsitä sitä! Ette saa!»
Mies naurahti taas, mutta äänen sävyssä oli nyt hellyyttä, ja tarttui hänen käteensä hyräillen hiljaisella äänellä laulunsa viimeistä säeparia: