Ei, se on vain tähti,
Joka lempeämme valaisee!
VIII luku.
Virginia lähti tämän miehen keralla alistuvana — lähti kohtaukseen, josta hän tuskin tuntia aikaisemmin oli päättänyt pysyä poissa. Hänen sielunsa oli järkkynyt pohjiaan myöden, aivan samoin kuin ennenkin. Silloin sen olivat aikaan saaneet muutamat harvat sanat, nyt sen oli tehnyt pieni tavallinen laulu. Mutta miehen outo voima kiinnitti häntä, niin että hän huomasi ainakin sillä hetkellä menettelevänsä niinkuin hän oli halunnut. Tästä ajatuksesta hämmästyen ja säikähtyen hän kuitenkin ennätti rukoilla pienen rukouksen: »Rakas Jumala, tee hänet minua kohtaan hyväksi.»
He nojautuivat vanhoja pronssitykkejä vasten, jotka uhkailivat jokea. Mies kietoi saalin neidon ympäri, lupaa kysymättä, mutta hellävaroen, ja sitten hän veti hänet luokseen, kunnes neito lepäsi hänen olkaansa vasten, veti, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Ja siihen neitonen jäi vavisten, odottavaisena, vilkaisten mieheen sukkelaan, lintumaisin, rukoilevin silmäyksin, ikäänkuin pyytäen häneltä sääliä. Mies ei sen koommin ollut asiaa huomaavinaan. Mies alkoi jutella, puolittain leikillisesti, ja vähitellen impi hänen jatkaessaan unohti pelkonsa, jopa vierauden tunteensakin ja joutui kokonaan hänen voimansa lumoihin.
»Nimeni on Ned Trent», hän alkoi, »olen Quebecista kotoisin. Olen metsänkävijä ja matkustanut olen laajalta. Olen käynyt pohjan kaukaisimmilla perillä, jopa Hiljaisuudenkin vuorien takana.»
Ja sitten hän iloisella, hieman leikillisellä, mutta samalla sointuvalla äänellään kevyesti kosketteli avaria etäisiä seutuja. Hän puhui suuresta Saskatchewanista, Peace joesta ja Mackenzien suistamosta, talvimatkoistaan Suuren Karhujärven taa Pienten puitten maahan ja puoleksi tarunomaisesta Jamba Tuuh järvestä. Hän puhui käynneistään Koiran kylkiluitten ja Keltaisten puukkojen luona, joiden maassa keskikesälläkin sataa lunta. Immen silmien eteen hitaasti kehittyi kuin panoraamana suuri pohjola koko laajuudessaan, juhlallisessa lumouksessaan, rohkeine karkaistuine miehineen, vaarallisine vene- ja rekiretkineen, hyisine karumaineen, mahtavine metsineen. Äkkiä tämä heidän asemansa, vaikka se oli kuukauden matkan päässä erämaan keskellä, tuntui niin kovin pieneltä, kesytetyltä ja sivistyneeltä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kuolema alati vaaninut sen kujain suulla. »Silloin oli kovin kylmä. Suuret talvipakkaset olivat tulleet. Yöllä meillä ei ollut muuta suojaa kuin peitteemme, emmekä voineet pitää tulta, kuusipuut kun paloivat liian nopeasti ja niistä lensi paljon poukkuja. Kauan aikaa värisimme pakkasessa lumikengillemme koukistuneina; sitten vaivuimme raskaaseen uneen, niin ettemme heränneet siihenkään, kun koirat päällämme tappelivat. Kahdesti tai kolmesti keitimme teetä yön kuluessa. Aamulla meidän aina täytyi sulattaa mokkasiinimme, siten että pistimme ne paidan alle. Intiaanejakin palelsi ja he hokivat: 'Ed-sa, jazzi ed-sa' — 'on kylmä, kovin kylmä'. Ja kun tulimme Raeen, niin ei siellä ollut paljoakaan parempi. Vaikka liedessä roihui suuri tuli, niin jäätyi muste kuitenkin kynään. Tätä kesti viisi kuukautta.»
Näin hän puhui, ikäänkuin jokapäiväisistä asioista ainakin. Itsestään hän ei paljoa puhunut, mutta hänen jatkaessaan lyhyin täsmällisin lausein kuva kävi yhä selvemmäksi ja Virginia huomasi miehen esiintyvän siinä yhä enemmän ja enemmän. Hän oli näkevinään uupuneet kuolevat koirat, huuruiset väsyneet miehet; hän oli kuulevinaan lumikenkäin nopeata rousketta miesten rientäessä edellä latua aukaisemassa; hän oli tuntevinaan lumikenkä-taudin julman kidutuksen, pakkasen ihoa rankaisevan puremisen, lumisokeuden kivut, nälän, joka tuimuudestaan huolimatta ei voinut saada tyydytystä jäätyneestä kalasta, eikä karvaisesta mustasta karibulihasta. Yksi asia hänelle jäi käsittämättömäksi — miesten lannistumaton mieli. Hän loi aran katseen kumppaninsa kasvoihin.
»Komppania on tyly isäntä», hän vihdoin huokasi nousten suoraksi ja nojautuen sitten tykin lavettia vastaan. Mies antoi hänen erota vastaan sanomana, melkeinpä sitä huomaamattakaan, siltä näytti.
»Ei minun komppaniani.»
Impi hämmästyneenä huudahti: »Ettekö te kuulu komppaniaan?»