»En kenenkään muun kuin omaani, hän koruttomasti vastasi.
»Miksi sitten olette täällä kamalassa pohjolassa?» impi kysyi.
»Siksi, että rakastan sitä. Se on elämäni. Tahdon käydä siellä, minne ei kukaan ennen minua ole osannut; tahdon seisoa yksinäni taivaan alla; tahdon itselleni osottaa, ettei mikään ole minulle liian suurta — ei mikään vastus, vaara — ei mikään!»
»Miksi sitten tulitte tänne? Onhan täällä sentään ainakin metsiä, niin ettei teidän tarvitse palella. Tämä ei ole niin kamalaa maata kuin Kuparikaivoksen ja Keltaisten puukkojen maa. Tulitteko tänne yrittämään, voisitteko tehdä sen 'pitkän retken', josta tänään puhuitte?»
Mies äkkiä synkistyi, purren ajatuksissaan huultaan.
»En — kyllä — miks’en?» hän vihdoin sanoi.
»Varmaan teette sen loistavasti», neitonen sanoi; »minä tunnen sen. Te olette rohkea ja tottunut matkustamaan. Kertokaa minulle, mimmoinen se on.»
Mies ei vastannut. Impi hetkisen kuluttua katsoi häneen hämmästyneenä. Hän näytti miettivän, otsa rypyssä. Sitten hän jälleen kääntyi immen puoleen, silmät hänen silmiinsä hehkuen. Ja taas miehen lumous kasvoi suureksi, valtasi hänet. Impi tunsi sydämensä vavahtelevan, itsetietoisuutensa pettävän, vanhan pelkonsa palaavan.
»Kuulkaa», vieras sanoi, »kun kerron. Saatan tulla teiltä huomenna pyytämään, että valitsette jumalallisen säälinne ja sen välillä, jota voitte pitää velvollisuutenanne. Sitten kerron teille kaikki, mitä »pitkästä retkestä» on mainitsemisen arvoista. Se on komppanian salaisuus. Te olette aseman päällikön tytär; tiedätte, mitä se merkitsee.» Hänen päänsä vaipui. »Ah, olen väsynyt — väsynyt kaikkeen!» hän huudahti kumman epätoivoisella äänellä. »Vielä eilen näyttelin osaani koko vanhalla tehollani; tänään into on poissa! En välitä enää.» Hän tunsi immen käden puserruksen. »Säälittekö minua sentään hiukan?» hän kysyi. »Säälittekö heikkoutta, jota ette ymmärrä? Varmaan pidätte minua houkkana.»
»Tiedän, että olette onneton», Virginia vastasi vienosti. »Se todella surettaa minua.»