»Surettaako? Todellako?» mies huudahti. »Onnettomuus on niin jalon säälin arvoinen, kuin teidän on.» Hetkisen hän mietti, sitten levitti kätensä äkkiliikkeellä, ikäänkuin paljaasta välinpitämättömyydestä epätoivoissaan. Sitten hänen mielialansa muuttui yht'äkkiä, niinkuin hänen oikullinen, yllättävä tapansa oli. »Ah, tähti lensi!» hän huudahti. »Se merkitsee suukkosta!»
Samalla hän nauraen yritti vetää neitoa luokseen. Suuttuen, häveten, syvästi loukkaantuneena tämä riuhtasi itsensä irti ja ponnahti seisomaan.
»Oh!» hän huudahti loukatun vihalla.
»Oh!» häpeän puna kasvoillaan.
»Oh!» surun valtaamana.
Immen rauha murtui. Hän puhkesi lapsen rajuun itkuun, kääntyi pois ja juoksi kiireellä asemataloon.
Ned Trent tuijotti hänen jälkeensä minuutin silmäkulmiaan rypistäen.
Sitten hän kärsimättömästi polki mokkasinipukuista jalkaansa.
»Niinkuin hiiri loukussa!» hän itseään ilkkui. »Niinkuin hiiri loukussa, Ned Trent! Kohtalo on sulkemassa sinut kouraansa. Yhden pienen kapineen vain olisit tarvinnut, mutta sitä et saa millään. Lahjoista ei apua! Voimasta ei apua! Viekkaudesta ei apua! Nyt iltapäivällä luulin keksineeni uuden tien. Sen, mitä en voi millään muulla keinolla saada, saisin ehkä tältä pieneltä tytöltä. Hän on vain lapsi. Voisin luullakseni vedota hänen sääliinsä — ah, Ned Trent, Ned Trent, voitko milloinkaan unohtaa hänen säikähtyneitä valkeita kasvojaan, kun hän pyysi sinulta sääliä?» Hän astui edestakaisin molempien pronssitykkien väliä kuin pantteri häkissään. »Hänen apunsa olisi varma, pyytämistä vailla vain, — mutta hän tekee pyytämisen mahdottomaksi! En voi. Parempi koettaa la longue traversen onnea, kuin käyttää hyväkseen hänen sääliään — hän varmaan joutuisi kiinni. Kuinka ihanat silmät hänellä on. Hän pitää minua raakalaisena, — kuinka hän nyyhkytti, ikäänkuin olisi hänen pikku sydämensä pakahtunut. No niin, se oli ainoa keino, millä saatoin tehdä tyhjäksi hänen mielenkiintonsa minua kohtaan. Minun täytyi se tehdä. Nyt hän halveksii minua ja unohtaa minut. On parempi, että hän pitää minua raakalaisena, kuin että nuo rukoilevat silmät aina minua vainoovat.» Etäisen pappilan ovi avattiin ja suljettiin. Hän hymyili katkerasti. »Niin aina, enhän minä ole tuota koettanut», hän myönteli. »Sopivathan heidän opetuksensa erinomaisen hyvin minun tapaukseeni — sääliä, oikeutta, ihmisyyttä — niin, ja lähimmäisen rakkautta. Minäpä yritän. Pyydän apua tämän miehen rakkaudelta, kun ei naisen rakkaus voi minua auttaa. Naisen rakkaudelta — ah — niin.»
Hän käänsi miettiväisenä askeleensa papin asuntoa kohti.
IX luku»