»Ei ole aina helppo kulkea oikein Herran edessä, enkä minä suinkaan ole aina selvillä tiestäni, mutta —»
»Te hylkäätte pyyntöni!» huusi Ned Trent kärsimättömänä nousten.
Pastori Archibald Crane katsoi tutkijaansa, pelon välähdys kasvoillaan.
»Olen pahoillani; pelkään, että minun täytyy», hän itseään puolustellen sanoi.
Vieras astui lähemmäksi, kunnes kosketti pöytää, jonka toisella puolella pastori Archibald istui, ja seisoi siinä hetkisen, katsellen vastustajaansa melkein naurun sekaisella halveksimisella.
»Tepä olette huvittava pieni elukka», hän verkalleen sanoi, »ja olen minä aikanani nähnyt monta teidän kaltaistanne. Täällä te joka sunnuntai saarnaatte jokaiselle, ken kuulla haluaa, vanhoja kuluneita oppeja, joihin ette elämässänne usko vähääkään. Nyt teillä ensi kerta olisi tilaisuus toteuttaa niitä sananmukaisesti, mutta sen sijaan te pakenette sanojen taa. Ja kun nyt kerran olette kiinni, niin kuulkaa samalla, mitä minulla on sanottavaa teidän kaltaisistanne. Olen kulkenut pohjan periä laajalti ja tiedän, mitä puhun. Työnne täällä intiaanien kesken on mätää, ja jokainen järkevä ihminen sen tietää. Te sullotte heidät hirsirakennuksiinne, te pakotatte heidät käyttämään vaatteita, joihin he ovat tottumattomat, kunnes he keuhkotautiin sortuvat. Se pieni tinatorninen sivistyksen irvikuva, jonka te heille annatte ja joka ei heille sovi, opettaa heidät kerjäämään, varastamaan ja valehtelemaan. Olen laajalti matkustanut, mutta vielä minulta on jäänyt näkemättä, minkä vuoksi teidän kaltaisia maan päällä suvaitaan. Te olette ahdasmielisiä, tekopyhiä, suvaitsemattomia, eikä teissä ole rahtustakaan todellista ihmisyyttä valeuskontonne kaunistukseksi. Huomatessanne, ettette voi kotonanne riittävästi sekaantua toisten ihmisten asioihin, toimitatte itsenne semmoisiin seutuihin, missä tämä sitä paremmin onnistuu — ja te sen kautta ansaitsette autuuden. En oikeastaan tiedä, mitä varten sanon tätä teille, tuntuuhan vain, kuin olisi sen jälkeen parempi olla. Kerran kuulin erään teidän kaltaisenne sanovan surevalle äidille, että tämän pieni lapsi oli joutunut helvettiin, koska se oli kuollut ennenkuin hän — mokoma kaunis tekopyhä — oli pirskottanut vähän vettä sen pikku ruumiille. Semmoista se on teidän kaltaistenne ihmisrakkaus. Teitä ehkä haluttaa kuulla, että minä samalla ja samassa paikassa pieksin sen miehen. Te olette kaikki samaa maata; tunnen sen suvun. Kun teidän joukostanne löytyy oikea mies — ja niitä on oikeitakin miehiä — niin on hän kaikessa niin erilainen, vieläpä uskossaankin, että hän oikeastaan on toista rotua. Kun tulin tänne, niin en vähääkään toivonut saavani sitä, mitä pyysin. Tunnen sukunne ja tiedän hyvin, kuinka hyvin kaksituhatta vuotta vanhat oppinne soveltuvat käytännölliseen elämään. On toinenkin tie, mutta luontoni ei sallinut sitä käyttää. Te olisitte paikalla siihen tarranneet kiinni, siitä olen vakuutettu. Täältä minun tulisi saada apua. Minun ehkä täytyy etsiä sitä sieltä, mistä ei pitäisi. Tekö Herran palvelija! Mokoma pieni hyönteinen, ei teihin edes kannata suuttua!»
Hän seisoi ja hetkisen katsoi hämmentyneeseen ja huolestuneeseen kirkon mieheen. Sitten hän meni ulos.
X luku.
Melkein paikalla ovi taas aukeni.
»Tekö, neiti Albret!» huudahti Crane.