»Hän on vapaakauppias», vastasi pastori Crane sen näköisenä kuin mies, joka heittää pommin ja pelkää seurauksia. Hänen ihmeekseen pommi ei räjähtänytkään.
»Mitä se on?» neitonen vaatimattomasti kysyi.
Kirkon miehen leuka vaipui alas ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä. Tämähän osotti niin paksua tietämättömyyttä aseman tavallisista asioista, ettei kekseliäinkään mielikuvitus voinut pitää sitä paljaan sattuman aiheuttamana. Kun Virginia Albret ei tiennyt, mitä sana merkitsi, eikä niitä synkkiä seurauksia, joita se tuotti, niin ei siitä voinut tulla kuin yhteen johtopäätökseen; Galen Albret ei tahtonut, että hän saisikaan sitä tietää. Hänet oli ehdoin tahdoin jätetty asiasta tietämättömäksi, ja viisaan miehen oli parasta aprikoida asiaa moneen kertaan, ennenkuin rohkeni asian hänelle ilmaista.
»Vapaakauppiaiksi sanotaan niitä, jotka tekevät kauppaa komppanian kiellosta huolimatta», hän varovasti sanoi.
»Mikä suuri vaara häntä uhkaat» jatkoi impi itsepintaisesti kuulusteluaan.
»Ei mikään, sen mukaan kuin minä tiedän», vastasi Crane lempeästi. »Hän on hyvin sopimaton ja vähästä kiihtyvä nuori mies.»
Virginian nopea vaisto jälleen huomasi samat salvat, jotka rahvaassa, Wishkobunissa ja hänen isässään olivat niin tehokkaasti riistäneet totuuden hänen saatavistaan. Hänen naisen voimansa ja asemansa olivat heikommat kuin kirkon miehen pelko, että Galen Albretin ilmaisematon tahto voisi tuottaa hänelle vahinkoa. Impi kysyi vielä muutamia kysymyksiä, sai vielä muutamia kierteleviä vastauksia, jonka jälkeen hän jätti kirkon miehen tointumaan miten parhaiten taisi sangen raskaan illan koetuksista.
Ulkona yön pimeydessä impi epäröi kahden vaiheilla, mitä nyt oli paras tehdä. Hän oli kiihtynyt ja päätti päästä asian perille, mutta ei voinut rohkaista mieltään sikäli, että olisi kysynyt isältään. Että vieras oli komppanian kanssa riidassa, että hän luuli siitä syystä olevansa vaarassa ja että hän pyysi apua, sen hän kyllä selvään älysi. Mutta koko juttu oli muutoin niin hämärä ja huolestuttava. Hän tahtoi saada asiasta selvän käsityksen, päästä syitten perille. Ja kesken kiihtymystään hän huomasi ja tunsi henkeään ahdistavan, että hän oli peloissaan tuon vieraan puolesta. Hänellä ei ollut aikaa nyt kysyä itseltään, mitä se mahtoi tietää; hän vain pani tosiasian tähdelle.
Vaistomaisesti hän kääntyi tohtori Cockburnin taloa kohti. Rouva Cockburn oli yksinkertainen pieni keski-ikäinen ihminen, hiukset jakaukselliset, harmaat, silmät lempeät, haalistuneet. Hän oli paikan elämässä täydellinen nolla, hänen taipumuksensa olivat kotoiset ja jokapäiväiset, mutta Virginia piti hänestä.
Hän sattui olemaan kotona ja tohtori vielä sairashuoneella, joka sopi sangen hyvin. Virginia astui pieneen hirsiseinäiseen huoneeseen, kulki sen poikki oikopäätä suurempaan paperoituun huoneeseen ja kävi virttyneeseen punaiseen nojatuoliin istumaan. Rakennus oli aseman vanhimpia, lattiat leveistä maalaamattomista ja jotenkin epätasaisista lankuista, katto matala, ikkunat pienet ja yleiset piirteet säännöttömyyteen ja lenkoilevaan summittaisuuteen taipuvat. Valkoisten seinäpaperien takana ilmeisestikin oli veistetyt hirret. Nykyiset asukkaat, joilla oli samalla sekä jotenkin kotoiset taipumukset että rajoitetut varat, olivat ahtaneet huoneen jos kuinka täyteen kaikenlaista pientä kamua — pieniä ryijyjä, pieniä pöytiä, pieniä pitsiliinoja, pieniä valokuvatelineitä, pieniä posliinikoristeita, pieniä hinteliä hyllyköitä ja kirjahyllyjä.