Virginia istui ja kävi suoraa päätä asiaan käsiksi.
»Rouva Cockburn», hän sanoi, »te olette aina ollut sangen hyvä minua kohtaan, aina, aina siitä pitäen kuin tulin tänne pienenä tyttönä. Pelkään, etten aina ole osannut antaa sille täyttä arvoa, mutta nyt olen kovin pahassa pulassa ja tarvitsen apuanne.»
»Mikä on asia, rakas Virginiat» kysyi vanhempi nainen lempeästi.
»Tietysti teen, mitä voin.»
»Teidän pitää kertoa minulle, mitä kaikki tämä salaperäisyys merkitsee — tarkoitan miehestä, joka tänään saapui Kattilan taivallukselta. Olen kysynyt kaikilta; olen käyttänyt kaikkia keinoja, mitä minulla on, saadakseni edes jonkun kertomaan. Se on niin tuskastuttavaa, että siitä tulee hulluksi — minulla on erikoinen syy, jonka vuoksi minun tulee saada tästä tieto.»
Vanhempi nainen jo katseli häntä huolestunein silmin.
»Häpeällistä ja väärin on pitää sinua niin tietämättömänä!» hän puhkesi puhumaan, »ja sitä olen aina sanonut. On paljon asioita, joita sinulla on oikeus saada tietää, vaikka jotkut niistä tuottaisivat sinulle hyvin suurta surua — samoin kuin kaikillekin naisparoille, joiden on pakko elää tässä kauhun maassa. Mutta tätä en, rakkaani, voi.»
Virginia tunsi jälleen totuuden tavottamattoman varjon pakenevan. Pettyneenä, hämmentyneenä, hän alkoi menettää malttinsa. Kymmenen kertaa hän oli tänä samana päivänä tavotellut tätä asiaa ja joka kerta hänen sormensa olivat tapailleet vain tyhjää ilmaa. Hän tunsi, ettei hän hetkeäkään kauempaa jaksanut kestää tätä tuskastuttavaa tietämättömyyttä. Kyyneltulva puhkesi hänen silmistään ja sai vapaasti valua hänen poskilleen.
»Ah, rouva Cockburn!» hän nyyhkytti. »Olkaa niin hyvä! Ette voi arvata, kuinka kamalaksi tämä asia on minulle käynyt juuri siitä syystä, että se on tehty niin salaperäiseksi. Miksi olen minä ainoa, jolta se on salattu! Se varmaan jollain tavalla koskee minua, enkä voi enää minuuttiakaan kestää tätä salaperäisyyttä ja kaksimielisyyttä. Ellette te kerro minulle, niin ei kukaan kerro, ja minun täytyy aina vain kuvitella ja kuvitella. — Ah, säälikää minua. Tunnen hirmutapauksen varjon läheisyyden. Se puhuu kaikesta ja on jokaisen vieressä, kenen luokse vain käännyn. Näen sen siinä, että Wishkobun minua välttää, isäni vaitiolossa, herra Cranen hämmingissä, teidän vastahakoisuudessanne — niin, jopa herra Trentin kovin häikäilemättömässä hävyttömyydessäkin!» — hänen äänensä hieman vavahti. »Ellette te kerro minulle, niin menen oikopäätä isäni luo», hän lopuksi lausui entistä varmemmin.
Rouva Cockburn tutki immen punottavia kasvoja ystävällisin, mutta ymmärtävin ja kokenein silmin. Sitten hän jonkun hyväilevän säälin sanan supattaen nousi ja istahti punaisen nojatuolin kaiteelle, ottaen tytön käden omaansa.
»Minä uskon, että aiot sen tehdä», hän sanoi, »ja niinpä kerron itse asian. Siinä on sinulle paljon surun aihetta; mutta jos menet isäsi puheille, niin asia siitä vain pahenee. Minä kerron, vaikk'ei minun pitäisi. Se on häpeällistä, että semmoista tapahtuu tällä yhdeksännentoista vuosisadalla, mutta totta on, että niitä tapahtuu. Asia on pitkittä mutkitta se, etteivät tämän aseman päälliköt suvaitse tässä maassa mitään kilpailua, ja jos tänne tulee joku vieras intiaanien kanssa kauppaa tekemään, niin hänet otetaan kiinni ja lähetetään pois.»