»Mutta sehän ei vielä ole kovin pahoin tehty», sanoi Virginia helpotuksen tunteella.
»Ei, rakkaani, ei se. Mutta sanotaan, että häneltä otetaan aseet ja tarpeet ja hänelle annetaan vain joku ripponen evästä. Hänen täytyy tehdä joutuun matkaa, vaikka näkee nälkää. Kerran kun olin käymässä kaukana rajaseuduilla, siitä ei ole kuin muutama vuosi, näin erään semmoisen miehen — hänen nimensä oli Jo Bagneau — ja hänen tilansa oli surkea — surkea!»
»Mutta rasituksia voidaan kestää. Mies voi pelastua.»
»Niin kyllä», melkein kuiskasi rouva Cockburn ja katseli pelokkaasti ympärilleen, »mutta kerrotaan, että toisinaan — kun mies on vanha rikkoja, taikka erikoisen jäykkäluontoinen, taikka niin huomatussa asemassa, että lainvalvojat kallistavat hänelle korvansa — täällä ei kuule keneltään hiiskaustakaan semmoisista tapauksista — mutta — hän ei milloinkaan tule perille!»
»Mitä tarkotatte?» huudahti Virginia käheästi.
»Ei semmoista kukaan uskalla tarkottaa; mutta niin asia on. Erämaan rasitukset ovat monet, vaarat kamalat — mikä sen luonnollisempaa, kuin että mies metsässä niihin sortuu? Se ei ole kenenkään syy.»
»Mitä tarkotatte?» toisti Virginia; »Jumalan nimessä, puhukaa selvästi!»
»En uskalla puhua selvempään kuin tiedän; eikä kukaan todella tiedä siitä mitään — paitsi intiaani, joka laukauksen ampuu, taikka joka vahtii miestä, kunnes hän kuolee nälkään», kuiskasi rouva. Cockburn.
»Mutta — mutta!» huusi impi ystävättärensä käsivartta pusertaen.
»Isäni! Antaako hän semmoisia käskyjä? Hän?»
»Ei anneta mitään käskyjä. Asia on kuin ennakolta sovittu. Jotkut metsänjuoksijat, kenen vuoro sattuu olemaan, seuraavat vapaakauppiaan jälkiä. Edesvastuu ei kohtaa isääsi; se ei kohtaa ketään. Se on kuin luonnostaan tapahtuva asia.»