»Ja tämä mies —»
»Puhutaan miehestä mieheen, että hänen täytyy lähteä 'pitkälle retkelle'. Hän tietää sen itse.»
»Sehän on raakaa, hirmuista; sehän on murha.»
»Rakas Virginia, se on tuota kaikkea; mutta tämä onkin hirmujen maa. Olet aina tutustunut sen lauhkeaan ja valoisaan puoleen — maalaukselliseen kansaan, nauruun, lauluun. Jos olisit nähnyt erämaaelämän tylyyttä yhtä paljon kuin lääkärin vaimo pakostakin näkee, niin tietäisit, että kun heidän suurten intohimojensa myrskyt raivoavat, niin on hyvä istua hiljaa omissa rukouksissaan.»
Immen silmät pingottuivat suuriksi, kun hän näin ensi kerran tuijotti elämän todellisuuteen. Hänen maailmansa oli äkkiä jalkain alta riistetty. Vanha patriarkallinen lempeä elämänjärjestys oli hävinnyt ja sen sijaan hänen täytyi nähdä maansa julmissa, rautaisissa kalmankahleissa. Ja hänen isänsä — vakava, lempeä vanha isänsä — oli muuttunut armottomaksi tyranniksi. Kaikki nämä iloiset, nauravat turkiskauppiaat, hänen lapsuutensa leikkitoverit, olivat toden teolla julman verikoston välikappaleita. Hänen oli mahdotonta mukautua siihen.
»Kiitos, rouva Cockburn», hän sanoi matalalla äänellä. »Minä — minä en oikein ymmärrä. Mutta minun täytyy nyt lähteä. Minun täytyy — minun täytyy suoria kuntoon isäni huone», hän keskustelun lopettaen sanoi ylpeällä puolustavalla vaistolla kuten nainen, jonka tunteita on syvästi loukattu. »Tiedättehän, että aina teen sen itse.»
»Hyvää yötä, rakas Virginia», vastasi vanhempi nainen hyvin ymmärtäen immen halun paeta jokapäiväisyyden turviin. Hän nojautui eteenpäin ja suuteli häntä. »Jumala sinua varjelkoon ja johtakoon. Toivon, että olen menetellyt oikein.»
»Tietysti», huusi Virginia odottamattoman tulisesti. »Tietysti, te menettelitte aivan oikein! Minun olisi pitänyt saada kuulla tämä jo aikoja sitten! Minua on pidetty täydellisenä lapsena, jolle kaikki on ollut kirkasta, huoletonta ja yksinkertaista. Minä — minä tunnen, että vasta tästä hetkestä alkaen olen todella nainen!»
Hän kumarsi päätään ja astui pitkän huoneen halki ulos.
Hänen isänsä, hänen oma isänsä tahtoi tämän miehen kuolemaa, ja sen vuoksi hänen täytyi kuolla! Tämä selitti paljon — nuoren miehen hävyttömyyden, hänen huolettoman suhdattomuutensa, hänen intohimoisen halveksumisensa pastori Cranea ja pastori Cranen uskontoa kohtaan. Mies oli vain yhtä pientä kapinetta vailla — rihlaa vailla, millä hankkia ravintonsa, jos pääsisi metsään pakenemaan — ja kaikista niistä, joiden puoleen hän oli asemalla kääntynyt, toiset olivat liian kovasydämisiä, että olisivat häntä auttaneet, toiset taas pelkäsivät! Mutta hän oli saapa sen! Hän itse, isänsä tytär, oli pitävä huolen siitä, että hänen isänsä rikos tässä yhdessä tapauksessa tulisi estetyksi! Äkkiä, kesken hehkuvinta mielenliikutustaan, hänelle selvisi, miksi tämä asia niin syvästi liikutti hänen mieltään, ja hän pysähtyi äkkiä ja isku salpasi hänen hengitystään. Hän ei välittänyt mitään siitä, vaikka tekikin tyhjäksi isänsä tahdon; hän ei välittänyt mitään siitä, vaikka hänet saataisiin ilmi ja rangaistaisiin siten kuin vain nämä karkeat luonteet voivat rangaista. Sillä nuoren miehen urhea ryhti, hänen rohkea pilkkansa, keikaileva kuoleman halveksumisensa, hellä, matala ääni, iloinen laulu, hänen kosiskelunsa, revontulien valaisema hetki — kaikki nämä seikat lopulta kävivät ylivaltaisiksi. Virginia tunsi rakastavansa häntä; ja varmaan itsekin kuolevansa, jos hän joutuisi surman omaksi.