Ah! Hänenkin täytyi rakastaa häntä! Eikö hän ollut heti ensi hetkellä kuullut sitä hänen äänensä soinnusta? — sen intohimoisuudesta? hänen puheensa haaveilevasta lyyrillisestä soinnusta vanhan pronssitykin luona?
Sitten impi äkkiä horjahti ja tukahdutti huudahduksen. Sillä äkkiä hänen muistoonsa syöksähti kaksi hänen lausettaan — ensimäinen oli huoleton, älytön, anteeksi antamaton; toinen täynnään katkeraa tarkotusta. »Ah, tähti lensi!» hän oli sanonut. »Se tietää suuteloa!» ja sitten papille, »kun tulin tänne, niin en vähääkään luullut saavani, mitä tulin pyytämään. On toinen tie, mutta inhoan sitä käyttää.»
Hän, Virginia, oli se toinen tie! Hän näki sen nyt selvään. Ned ei rakastanut häntä, mutta tiesi voivansa hänet lumota ja toivoi voivansa häntä käyttää hyväkseen pakoon päästäkseen. Virginia kohotti ylpeänä päätään.
Sitten kohosi revontulia vasten mies näkyviin. Virginia painautui taapäin paaluaitaa vastaan pensaitten sekaan, kunnes hän ennättäisi ohi. Se oli Ned Trent, joka palasi saaren toisesta päästä kävelyltä. Hän oli yksin ja vartijaton ja impi äkkinäisin sydämenkouristuksin älysi, että erämaa itse oli aseettomalle ja eväättömälle miehelle riittävä vartija. Ei maksanut vaivaa edes vartioida häntä. Vaikka hän aseettomana olisikin karannut, niin odotti häntä kuitenkin varma nälkäkuolema tässä hirmun maassa.
Kylään tullessaan mies alkoi laulaa:
Läks metsään poika kuninkaan — pyöri, pore, pyöri — hopearihla olallaan — kierrä, kupla, kierrä.
Melkein paikalla avattiin ikkuna ja tuskastunut ääni huusi:
»Haluu, mitä te riivattu mees laola nii mööhä!»
Ääni jatkoi mitään välittämättä:
Hopearihla olallaan — pyöri, pore, pyöri — ohi mustan sattui valkeaan — kierrä, kupla, kierrä.