»Sacre!» huuti asukas.
»Halloo, Jonni pranskalainen!» huusi Ned Trent ivallisella äänellään. »Vai tekö se olettekin? Olkaa kohteliaampi, taikka seison ja laulan tässä koko laulun.»
Ikkuna lensi paukahtaen kiinni.
Ned Trent jatkoi astuntaansa jotain valitsemaansa makuupaikkaa kohti ja laulu hälveni etäisyyteen.
Ohi mustan sattui valkeaan — pyöri, pore, pyöri — sattui hullusti kerrassaan! Kierrä, kupla, kierrä.
»Ja hän vaan laulaa!» huudahti impi katkerasti itsekseen. »Tämmöisellä ajalla! Ah hyvä Jumalani, auta minua, auta minua! Minä olen onnettomin tyttö maailmassa!»
XI luku.
Virginia ei sinä yönä saanut unta silmiinsä. Hän tavoitteli omaa uutta itseänsä. Tähän saakka hän oli ylpeänä hallinnut koko ympäristöänsä, voimastaan ja vaikutusvallastaan varmana. Nyt hän näki, ettei hänen vaikutuksensa koko aikana ollut ollut rahtuakaan suurempi kuin soman tytön. Todellista valtaa hänellä ei ollut minkäänlaista. Säälimättä täällä elettiin ja toimittiin isäin tapaan ja jaettiin oikeutta puolueettomasti oman karkean käsityksen mukaisesti välittämättä sen enempää Jumalasta kuin ihmisistäkään. Hän tunsi kuumenevansa nähdessään itsensä tässä uudessa valossa — nähdessään niiden ihmisten, joiden keskellä hän eli, suvaitsevaisesti hymyilevän hänen valtijatar-eleilleen. Se harmitti häntä — vaikkapa hymy olisikin ollut hyvänsuopa, jopa rakaskin.
Ja hän vetäytyi omaan itseensä mieliharmista suunniltaan ajatellessaan Ned Trentiä. Tämä outo mies se vasta oli antanut pahimman iskun hänen naisenylpeydelleen. Hän muisteli posket palavina, kuinka miehen mehevä ääni oli hänen rauhansa rikkonut; kuinka hänen tahtonsa oli häntä pakottanut; hän surkeasti värisi muistellessaan, kuinka hänen lämmin olkapäänsä oli huolettomasti koskettanut hänen omaa olkaansa. Jos hän olisi tullut rehellisesti apua pyytämään, niin hän, Virginia, olisi auttanut; mutta tämä teeskennelty rakkaus! Se oli hänelle, miehelle, arvotonta; ja vielä arvottomampaa häntä, naista kohtaan. Mitä tuo mies mahtoikaan hänestä ajatella? Kuinka hän mahtoi hänelle nauraa — ja toivoa lumojensa vähitellen vaikuttavan, niin että hän saisi himoitsemansa rihlan ja ne neljäkymmentä patruunaa.
»Minä vihaan häntä!» hän itsekseen huudahti, painaen pitkien hoikkien käsiensä selkiä silmiään vastaan. Hän tarkotti häntä rakastavansa, mutta hänen nykyisiin aikomuksiinsa kumpikin soveltui yhtä hyvin.