Heti ensi aamuvalkeamalla hän nousi ylös. Huuhdottuaan kasvonsa ja kurkkunsa kylmällä vedellä ja hätäisesti koottuaan kauniin vaalean tukkansa hatun alle hän hiipi portaita alas, meni pihalle ja edelleen hirsivarustuksen ohi niemen nenään. Sinne hän istahti, kietoen vahvan saalin ympärilleen, ja vaipui mietteihinsä. Hän oli tullut aivan hiljaa, pehmeät mokkasiinit jalassa. Äkkiä hän älysi, että läsnä oli joku toinen, joka oli tullut ennen häntä. Katsoessaan ylös pitkin virtaa hän näki seuraavalla penkereellä vähän alempana paadella istuvan miehen, joka katseli etelää kohti.
Sisin sielu kuvastui miehen silmistä. Virginia hämmästyi muutosta, joka hänessä oli viime kohtauksen jälkeen tapahtunut. Iloinen pilkallinen käytös, joka oli näyttänyt kerrassaan olevan osa hänen lihastaan ja verestään, oli kokonaan kadonnut, jättäen sijaan surullisen ylevän arvon tunnon, joka jalosti hänen kasvonsa. Hänen kasvonpiirteensä olivat jyrkät, suu tuskainen; hänen silmänsä kaihosivat. Hän tuijotti etelää kohti hartaasti kuin hypnotisoitu, ikäänkuin hän olisi toivonut paljaan himonsa vaikutuksesta jonkun näyn ilmestyvän eteensä. Hänen asentonsa ilmeikäs tunteellisuus sai kyynelet herahtamaan immen silmään.
Mies ojensi kätensä väsyneesti päänsä yli, huokasi syvään ja katsoi ylös. Hämmästymättä hän kiinnitti impeen katseensa; kasvojen ilme pysyi samana.
»Suokaa minulle anteeksi», hän sanoi. »Tämä päivä on minun viimeinen ylellisyyden päiväni. Olen noussut siitä nauttimaan.»
Virginia oli odottanut, että hänen käytöksensä tavallisuuden mukaan paikalla muuttuisi, kun hän hänet huomaisi. Hänen suuttumuksensa hälveni. Niin suurien murheitten edessä pienet asiat menettivät merkityksensä.
»Lähdettekö matkaan — tänään?» hän kysyi hiljaa.
»Huomis-aamuna aikaisin», mies oikaisi. »Tänään oli evääni pantu myttyyn ja laskettu oveni eteen. Se on vihjaus, jonka merkityksen ymmärrän.»
»Onko teillä kaikki, mitä tarvitsette?» impi kysyi teeskennellyn välinpitämättömästi.
Mies katsoi hetken häntä silmiin.
»Kaikki», hän valehteli, tyynesti.