»Niin», vastasi Virginia, hieman malttamattomasti liikahtaen, sillä hän kiihkeästi odotti näiden erämaan miesten ryhdikästä esiin tuloa ja tahtoi nauttia siitä häiritsemättä.
»Mi-di-mo-jaj Ka-uin-ni-shi-shin», sanoi Wishkobun levollisesti.
»Ai», vastasi Virginia lyhyeen naurahtaen ja taputti vaimon ruskeaa kättä.
Nousi huuto. Mutkan takaa puski kanootti esiin. Ja siinä samassa jokaikinen mela ponnahti pystyyn tervehdykseksi, sitten kaikki yhtä haavaa pauhahtivat veteen ja erämiehet tarpoivat vettä kaikella voimallaan. Kanootti aivan hyppi hyrskypilvessä. Sitten pyörti toinen esiin niemen takaa ja toinen kaksoisrivi meloja välähti auringonpaisteessa, ja toinen venekunta riehahti samaan kiivaan ponnistuksen kiistelyyn, kulkeakseen veikaten pitkän matkan viimeisen neljännesmailin. Työntäytyi näkyviin kolmas, neljäs ja viides. Tyyni joki vilisi elämää ja välkkyi väriä. Kanootit kiitivät eteenpäin kuin kilpahevoset ratsumiehen alta. Katsojat erottivat nyt hyvin venemiehet. Näkyi selvään, että he olivat somistaneet itseään tilaisuuden kunniaksi. Pään ympäri oli kiedottu kirkkaanvärisiä nauhoja, kaulaan heleitä huiveja. Melat oli koristettu iloisesti liehuvilla villaisilla rihmoilla. Vähän väliä näkyi, että keulamiehillä ja perämiehillä oli päällään uudet pyhähousut, kun he oikein istuimeltaan kohosivat antaakseen vielä enemmän pontta ponnistuksille.
Ensin laulettiin kanoottilauluja, mutta kun tuohivenhot nopeassa vauhdissaan olivat matkansa päähän pääsemässä, niin puhjettiin hurjiin ilokiljauksiin ja huutoihin.
Siinä samassa he jo olivat aivan ääressä. Perämies nousi ylös laskeakseen koko painonsa melalle. Kanootti kääntyi äkisti rantaa kohti. Siinä olevat eivät siltä lakanneet ponnistamasta, kuopivat vain vettä kilvalla, kunnes oli vain monias syli ilmeiseen haaksirikkoon.
»Sosoh! Sosoh!» huudettiin, pistettiin melat suoraan veteen voimallisesti taapäin työntäen. Vankka puu taipui ja ratisi. Kanootti pysähtyi kuin naulattu ja erämiehet hyppäsivät rannalle upotakseen vastaanrientävään ihmislaumaan.
Rodut olivat melkein tasan jaetut ja itsekukin käyttäytyi luontonsa mukaan — intiaani tervehtien omaisiaan rauhallisesti ja astuen pois wigwaminsa suojaan; herkempi valkoinen sulkien syliinsä vaimonsa tai morsiamensa tai lapsensa. Parvi intiaaninaisia ja puolikasvuisia lapsia ryhtyi paikalla kanooteista kuormaa purkamaan.
Virginian katse tarkasti joka veneen miehistön. Hän tietysti tunsi joka miehen, vähäpätöisintä intiaania myöten, sillä niin pienessä yhteiskunnassa jokainen hyvin tietää vähäpätöisimmänkin kansalaisen ja hänen asiansa. Jo aikoja sitten hän oli brigadista selvillä. Se oli suurelta Missinaibielta, jonka lähteiltä lieneekö sataakaan jalkaa etelää kohti Superior järveen virtaavain jokien latvoille. Se kokoo vetensä jylhästä, rosoisesta maasta, jonka metsät kiipeilevät kivikkovaaroja, joet penkovat syvien rotkojen pohjia, jossa oli vuosikausia oleillut tavattoman runsaasti suuria harmaita susia. Hän tiesi ulkoa kaikki talviasemat, vaikkei ollut niitä koskaan nähnyt. Virginia saattoi mielessään kuvitella moisen paikan erillisyyden ja sen toverittoman miehen sanomattoman yksinäisyyden, joka oli tuomittu siellä elämään pohjolan pimeät talvet näkemättä muita kuin harvakselleen intiaaneja, jotka tulivat nahkoja myymään. Helppo oli mielessään kuvitella sitä hurjaa iloa, kun semmoinen mies lyhyeksi kesäkaudeksi palasi kanssaihmistensä seuraan.
Kun immen katse sattui viimeiseen kanoottiin, välähti siinä äkkihämmästys. Venho yhä kellui vedessä keula vain rantaa koskettaen. Miehet olivat menneet maalle, mutta keskellä venettä istui nahkakimppujen ja varustemyttyjen keskellä outo mies. Kanootti oli Kattilan taivalluksen.