Virginia huomasi vieraan nuoreksi mieheksi, jolla oli sangen puhdaspiirteiset kasvot, vartalo voimallinen, sopusuhtainen, erämiehen pukuun verhottu, laihat ja suonikkaat, ruskettuneet kädet. Kanootin rantaan koskettaessa hän ei yrittänytkään rientää maalle muitten mukana, vaan istui nyt unhotettuna ja kenenkään muun kuin neitosen huomaamatta, ryhti jäykkänä ja välinpitämättömänä melkein kuin intiaanin. Mutta kun hän sitten hetkisen luuli olevansa aivan huomaamatta, niin hänen ilmeensä jyrkkään muuttui. Hän puristi kätensä nyrkkiin sarvaannahkan verhoomain polviensa välissä, silmät vilkuivat sinne tänne levottomina ja joku epämääräinen varjo, jolle Virginian mielestä epätoivo oli kömpelö nimitys, mutta jolle hän ei voinut parempaakaan keksiä, vaipui hänen kasvoilleen ja pimitti ne. Kahdesti vieras vilkaisi pois etelää kohti. Kahdesti hän tutki katseellaan rantakaistaleella hälisevän joukon.
Syventyneenä miehen vartioimattomain mielenilmeitten sanatonta vaihtelua seuraamaan Virginia innostuneena kumartui eteenpäin. Hän tunsi jotain epämääräistä vaikutusta, ikäänkuin hän olisi kerran ennen kokenut jotain samanlaista, tullut tekemisiin jonkun ihmisen taikka asian kanssa, joka oli herättänyt hänessä juuri saman tunteen kuin nyt tämä mies. Mutta hän ei voinut itselleen selvittää missä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän vaivasi muistoaan, kunnes oli aivan muistamaisillaan, mutta aina se taas luiskahti takaisin, juuri kun oli kiinni tulemaisillaan. Sitten pieni liike, joku päännyökkäys, hermostunut, nopea käsien tai jalkain vaihtaminen, itsetiedoton olkapäiden asento väläytti tapauksen hänen mieleensä — valkoisen lumen, hiljaisen metsän, pienen neliskulmaisen tarha-ansan, ahman, joka epätoivoisena, mutta kylmäverisenä vikkelästi pisteli tylppää kuonoaan sinne ja tänne, suotta toivoen aukon löytävänsä, josta voisi pakoon pujahtaa. Mies tavalla tai toisella muistutti hänelle eläintä, metsien vihaista pientä rosvoa, joka oli ansaan tarttunut, mutta ei toivottomuudestaan huolimatta uhallakaan nöyrtynyt, kuten metsän lauhkeammat eläimet olisivat tehneet.
Äkkiä vieraan ilme taas jyrkästi muuttui. Ryhti jäykistyi, kasvonpiirteet kovettuivat raudaksi. Virginia huomasi, että joku rannalla oli osottanut häntä. Hänellä oli taas naamari kasvoillaan.
Ensimäinen tervehdyshälinä oli asettunut. Siellä ja täällä joku brigadin miehistä nyökkäsi päätään vierasta kohti, jutellen tovereilleen matalalla äänellä. Pian kaikkien katseet uteliaina kääntyivät kanoottia kohti. Kuului matalaa keskustelun mutinaa, ei kuitenkaan äänekkäitä ilon ilmauksia.
Huomatessaan joutuneensa yleisen huomion alaiseksi vieras hitaasti nousi seisomaan, asteli liikkeitään hieman uhmailevasti harkiten kanootin pohjalla olevien myttyjen yli keulaan ja seisahtui sinne, toinen jalka laidalla aivan maalatun tähtimerkin päällä. Syntyi paikalla kuolon hiljaisuus. Syntyi uusia ryhmiä, ne erosivat taas, yhdistyivät uudella tavalla kuin veden pinnalla hitaasti yhtyvä sahajauho, kunnes lopulta muodostui tuijottava puolipiiri, jonka keskipisteessä kanootin keula ja Kattilan taivallukselta tuotu vieras olivat. Miesten asento oli uhkaava, naiset katsoivat häntä hieman pelokkaalla uteliaisuudella.
Virginia Albret tunsi väristyksen tämän äkkinäisen sähkökohdistuksen sysäyksestä. Synkkä, selittämätön vihamielisyys näytti kohdistuvan tätä yksinäistä miestä vastaan. Epätoivo, jonka hän luuli vastikään huomanneensa, oli kerrassaan kadonnut, ja sen sijan oli anastanut uhmaava välinpitämättömyys ja melkein ilmeinen uhkamieli. Mies oli purkaukseen kypsä. Virginia ei vähääkään ymmärtänyt, mutta hänen tunteensa lähti naisen vaiston syvyydestä, ja itsetiedottomasti hänen myötätuntonsa kääntyi tämän miehen puoleen, joka oli ainoa tervehdyksettä jäänyt kaikkien muitten omansa löytäessä.
Ehkä kokonaista kuusikymmentä sekuntia vieras seisoi ja epäröi, mitä tekisi, taikka ehkä odotti jotain sanaa tai elettä, joka saisi hänen päätöksensä vaa'an kallistumaan. Rannalla toinen toisensa jälkeen tunsi hänen tuijotuksensa uhman ja osotti levottomuuden oireita. Sitten hänen tuikea katseensa kohosi tykin luona olevan ryhmän puoleen. Virginia tunsi rintaansa kouristavan. Hän ei voinut kääntyä pois, vaikka olisi halunnut. Vieraan katse kohtasi hänen katseensa. Virginia näki hänen tylyn ilmeensä sulavan mielihyvän yllätykseksi. Hattu lensi siinä samassa päästä ja viisti aivan veneen laitaa. Ja nyt mies uljaasti astui rannalle. Jännitys laukesi. Ei sanaakaan vaihdettu.
III luku.
Galen Albret istui pöydän päässä vankassa nojatuolissaan ja kuunteli kapteeniensa selontekoja. Hänen edessään avautui pitkä kapea huone vahvoine kattoparruineen, jykevänä, valkoisena, kummassakin päässä liesi, joka ammotti kuin luola. Hänen yläpuolellaan Sir Georgen kuva näytteli tuimaa muotoaan ja kummallakin puolellaan rivi kotitekoisia vankkoja tuoleja, jotka kahden vuosisadan käytäntö oli pyöristänyt ja himmeiksi kuluttanut.
Hän oli laskenut käsivartensa nojatuolinsa käsipuulle. Pää vanukkeisine hiuksineen oli vaipunut eteenpäin, niin että parta viisti leveän rinnan kaarta; tuuheat töyhtömäiset silmäkulmat olivat tarkkaavaisuudesta vakaasti yhteen rypistyneet. Miehet nousivat toinen toisensa jälkeen puhumaan. Hän ei liikahtanutkaan, ei eleelläkään ilmaissut itseään siinä istuessaan, lyhyt voimakas vartalo haahmoutuen tuolin vaaleampaa pohjaa vastaan, silmät vain ja valkoinen parta hämärästä hohtaen.